Rakkautta & Anarkiaa-raporttimme viides ja samalla viimeinen osa on vuorossa. Muut osat ovat luettavissa täältä: ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs. Artikkelin tässä osassa äänessä Jyri Majuri ja Tuomas Porttila.

Festivaaleilla esillä olleista elokuvista on lehdessä aiemmin käsitelty Of Horses and Men, Betoniyö ja Boyhood. Ennakkojutussamme vuorostaan käsiteltiin elokuvia God Help the Girl, Whiplash ja Frank. Erillisinä kritiikkeinä löytyvät Kelly Reichhardtin Night Moves, Paweł Pawlikowskin Ida ja David Michôdin The Rover.

Winter Sleep (2014)

Nuri Bilge Ceylanin reilusti yli kolmetuntinen Winter Sleep kahmaisi tänä vuonna Cannesissa Kultaisen palmun. Hyvin monien keskustelujen ehdoilla etenevä elokuva alkaa, kun sen päähenkilön, hotellinomistaja herra Aydinin, auton ikkuna rikotaan kesken ajon. Tekijäksi paljastuu hänen omistamassaan talossa asuvan perheen lapsi. Tämän myötä Aydinille alkaa selvitä, että kylässä ei pidetä hänen tavastaan puuttua muiden asioihin, mutta lopulta sysätä vastuu muiden niskoille. Ylimielisesti muihin suhtautuva Aydin joutuu tämän jälkeen kohtaamaan oikeastaan kaikki hänen elämässään läheisesti mukana olevat ihmiset ja tuntemaan, millaista on olla heidän nahoissaan, kun mies tukahduttaa heidät.

Miehen eläminen omassa norsunluutornissaan tulee upeasti esille elokuvan lukuisissa keskusteluissa, jotka ovat aina rauhanomaisia. Konflikteja nähdään, mutta ne käydään läpi puhumalla. Lopputulokset saattavat kuitenkin satuttaa osapuolia hyvinkin syvältä. Elokuvan valtteihin kuuluu ehdottomasti se, että keskusteluissa tulee selväksi se, miten muut kokevat herra Aydinin, ja miten Aydin itse kokee itsensä. Nämä kaksi eivät kohtaa toisiaan, ja lopulta kumpikaan ei ole välttämättä täysin oikeassa universaalilla tasolla. Hahmon ylimielisyys ja kyvyttömyys lähteä mukaan mihinkään, missä hän voisi epäonnistua tai osoittaa heikkouttaan, kuitenkin purkautuu muiden tuskana, vaikka Aydin ei itsessään ole paha ihminen. Hänen näkökulmansa tilanteisiin ovat tavallaan ymmärrettäviä, mutta muille elokuvan hahmoille ne ovat syyllistäviä ja omaa etua ajavia, vaikkakin periaatteessa hyvin argumentoituja. Oman maailmansa elitistin suurin ongelma onkin kyvyttömyys nostaa ketään samalle tasolle, joten Aydin puhuu ihmisille kuin he olisivat hänen alaisiaan. Tämän takia hänen onkin melkein mahdotonta uskoa olevansa väärässä, vaikka se todistettaisiin hänelle.

Gökhan Tiryakin kuvaus näyttää kertakaikkisen upealta. Lämpimät värisävyt erottuvat edukseen ja etenkin ulkokuviin vangittu pysähtyneisyyden tunne sopii erinomaisesti hahmojen elämiin. Aydinin avioliiton rakoillessa alkavat talven pahimmat myrskyt, jotka rikkovat luonnon muuten niin staattisen rauhallisuuden. Winter Sleep kantaa myös massiivisen kestonsa todella hyvin, sillä sen dialogi on erinomaisen mielenkiintoista seurattavaa, ja monista eri aiheista käytäviä keskusteluja on niin paljon, että elokuva ei jää junnaamaan paikoilleen. (JM)

Elämän tanssi (2013)

Alejandro Jodorowskyn Elämän Tanssi päättää pitkän odotuksen: ohjaajan edellisestä elokuvasta ehtinyt kulua yli 20 vuotta. Hänellä alkaa olla ikää mittarissa sen verran paljon, että en enää koskaan uskonut näkeväni uutta ”Jodoa”. Joka tapauksessa olen erittäin tyytyväinen, että Jodorowsky näin vielä vanhoillakin päivillään päätti tehdä leffan. Elämän tanssi on laadukas kokonaisuus, joka ei paljolti jää ohjaajan mestariteosten taakse.

Brontis Jodorowsky ilahdutti yllättäen katsojia vielä lauantainakin esittelemällä elokuvan ennen sen alkua. Herra kuitenkin poistui kiireen vilkkaa lavalta ja syyksi mainittiin, ettei hän myöhästyisi lennoltaan. Hänestä jäi kuitenkin erittäin postiivinen ja lämmin fiilis. Pienen puheensa aikana hän ehti mainita, että Elämän Tanssissa hänen isällään on ollut täysin vapaat kädet. Tämä näkyy elokuvan yleisilmeessä, joka on jotain El Topon, The Holy Mountainin ja Santa Sangren välimaastosta. Kankaalla vilahtelee jatkuvalla syötöllä pieniä yksityiskohtia, kuten raajattomia ihmisiä, sirkusfriikkejä ja puettuja eläimiä unohtamatta.

Tarina perustuu Jodorowskyn omiin lapsuuden aikoihin. Jaime Jodorowsky (Brontis Jodorowsky) eli Alejandron (Jeremias Herskovits) isä on tiukan linjan mies, jonka kodin seinältä löytyy Stalinin kuva kehystettynä. Jaime valmistaa poikaansa maailmaan yrittämällä tehdä hänestä mahdollisimman kovan. Nautinnon näyttäminen on heikkoutta ja hyvänolontunne täytyy tukahduttaa. Miehen täytyy kestää kipua ja hammaslääkärin vastaanotolla ei todellakaan oteta puudutusta, vaikka sellainen olisi tarjolla. Tästä hyvästä hammaslääkärille tarjotaan vielä pari pulloa ranskalaista viiniä lahjaksi. Alejandron äiti (Pamela Flores) on alati laulava rintava nainen, jonka poika kokee läheisempänä kuin isänsä.

Brontis myös valotti hieman hahmojen taustoja. Alejandron äiti laulaa kaikki repliikkinsä, koska hän olisi oikeassa elämässä halunnut olla oopperalaulaja, mutta 20-luvun Chilessä hänet pistettiin kirjaimellisesti hiljaiseksi. Kaiken kaikkiaan suurin osa tapahtumista on ollut todellisia, mutta ne on maustettu ohjajaan omintakeisella tyylillä. Useat kohtaukset toimivat metaforina joillekin todellisille asioille. Kuitenkaan elokuvan tärkeimpiin kohtiin lukeutuva Jaimen yritys salamurhata Chilen diktaattori ei ole millään tasolla todellista. Kohtauksella Jodorowsky yrittänee ymmärtää isänsä käytöstä, vaikkei vielä tänäkään päivänä pysty ajattelemaan häntä kovin positiivisessa valossa.

Ohjaajalle tyypillisesti kohtaukset poukkoilevat jatkuvasti sivuraiteille. Jodorowskyn pääkoppa on paikka, joka on täynnä tajuntaa laajentavaa mielikuvitusta ja mielenvikaisuutta. Elokuva ei kuitenkaan pyri haastamaan katsojaansa aivan samanlaisella vimmalla, mitä esimerkiksi The Holy Mountain aikanaan teki. Tarinankulussa pysyy hyvin kärryillä, ja pääpaino on Jodorowskyn kurjan lapsuuden esittämisessä surrealistisin avuin.

Jos haluan väkisin keksiä jotain parjattavaa, muutamat CGI-tehosteet olivat melko rumia, mutta suurimmaksi osin Jodorowsky oli saanut otettua tietokonetekniikasta paljon enemmän irti kuin sieluttomat supersankariviritelmät. (TP)

Test (2013)

Täysin ilman dialogia toteutettu Alexander Kottin Test kuvastaa elämää Venäjän aroilla ydinkoealueen tuntumassa. Massiivisen aukean keskellä asuvan, Elena Anin esittämän, tytön elämä koostuu samojen askareiden tekemisestä ilman minkäänlaista muutosta. Ympäröivä luonto ei tarjoa virikkeitä tai mahdollisuutta poispääsyyn. Ränsistyneen talon pihalta voi nähdä vain loputtoman määrän tyhjyyttä, horisontin ja yhden ainoan puun. Tytön isä haaveilee lentämisestä ja katoaa aina katsojalle tuntemattomaan rekallaan, joka on ainoa keino päästä yhtään minnekään.

Tytön haaveet muusta heräävät, kun talon lähellä ajava bussi menee rikki ja sen kuljettaja ilmestyy pyytämään vettä. Kuskin ottamat valokuvat ovat tytölle aivan uutta ja mullistavaa. Poispääsy on ehkä sittenkin mahdollista. Hobitin habituksella ja hiusrajalla varustettu kuljettaja ilmestyy tämän jälkeen vähän väliä ikkunoihin hymyilemään. Onko tässä mahdollisuudet romanssiin, vai muistuttaako hän vain muun maailman olemassaolosta? Jossain päin aroja asuva paikallinen mies ilmestyy myös kosiskelemaan tyttöä. Kilpakosijat edustavat tytön halujen ristiriitaisuutta – uutta ja vanhaa.

Test etenee erinomaisesti lähestulkoon pelkästään kasvojen ilmeillä ja eleillä. Elena Anin vähäeleisestä roolisuorituksesta ilmenee kaikki elokuvalle oleellinen, ja lähikuvien jälkeen nähtävät luontokuvat massiivisista aroista saavat ihmiset tuntumaan pieniltä, mutta silti hyvin vahvasti yksilöiltä. Ydinkoealueen läheisyys tuodaan esille liikoja alleviivaamatta. Keskellä yötä ilmestyvät sotilaat tutkivat hetken paikkoja säteilymittarilla, ja tytön isä kuolee sairauteen. Kun tyttö yrittää kävellen pois, törmää hän vain massiiviseen piikkilanka-aitaan, jonka toisella puolella on ainoastaan silmänkantamattomissa määrin autiota kuolemaa. Kun lopussa ydinräjähdys pyyhkäisee altaan kaiken, tulee katsojalle hyvin selväksi, miksi Testissä ei ole sanaakaan dialogia. Upeaa visuaalista jumittelua tarjonnut elokuva muuttuu lopulta melkoisen tyhjentäväksi tapaukseksi. Kukaan ei tule koskaan kuulemaan vastaavanlaisessa asemassa olleiden ihmisten kohtalosta – heillä ei ole ääntä. (JM)

The Tribe (2014)

Ukrainalainen The Tribe erottuu joukosta sillä, että sen näyttelijät ovat kuuromykkiä. Ääneen puhuttua dialogia ei siis kuulla lainkaan. Viittomakielellä käytyjä keskusteluja kuitenkin nähdään paljon. Rankka elokuva sijoittuu sisäoppilaitokseen, jossa kaikki toimii rikollisjengin tavoin. Päähenkilönä toimii uutena tulokkaana paikkaan saapunut poika, joka imaistaan mukaan rikolliseen toimintaan.

Rikospuolella elokuva pyrkii kovaotteisuuteen. Asioita ei kaunistella, ja meno on aivan kuin jostain tavallisemmasta rikoselokuvasta. Tämä on yhtä aikaa sekä elokuvan etu että sen heikkous. Kovaotteisessa ympäristössä selviytymisen vaikeus tulee hyvin esille, mutta motiiveja kenenkään toimintaan ei selitellä. Tämän voisi sivuuttaa helposti, jos asiat vain selitettäisiin ympäristön kauheudella, mutta elokuvan hahmot tuntuvat olevan lähinnä innoissaan rikollisesta toiminnasta, jolloin se tuntuu täysin heidän omalta valinnaltaan. Tuntuu oudolta, että jokainen sisäoppilaitoksen asukas olisi valmis pahoinpitelyihin ja hämärähommiin ihan vain siksi, että se on hauskaa.

Päähenkilö rakastuu prostituoituna toimivaan laitoksessa asuvaan tyttöön. Yksipuolinen rakkaus etenee elokuvan aikana inhottaviin mittasuhteisiin. Tässäkin tapauksessa tuntuu oudolta, että tyttö on noin muuten aivan innoissaan itsensä myymisestä rekkakuskeille. Elokuva esittelee muuten ympäristönsä ja tapahtumansa sellaisella pelkistetyllä karuudella, että sen teho laskee, kun sen hahmoilla tuntuu oikeastaan olevan ihan hauskaa koko ajan. Vasta epätoivoinen rakkaus on paha asia kaikille.

Asioiden kaunistelemattomuudessa on myös etunsa. Esimerkiksi kaikenlaisen musiikin pois jättäminen tekee elokuvasta rujon. Katsoja pystyy ymmärtämään tärkeät kohtaukset ilman niiden vakavuudesta kertovaa musiikkia. Ainoat elokuvassa kuultavat äänet ovat satunnaisia ympäristöstä kuuluvia paukahduksia sekä kiihtyneiden nuorten pienimuotoisia äännähdyksiä. Näiden avulla luodaan hyvin kolkko tunnelma, joka kuvastaa ympäristön karuutta paljon paremmin kuin elokuvan hahmojen käytös. On kuitenkin hienoa, että elokuvassa on hyvin paljon viittomakielellä käytävää dialogia. Keskustelujen sisältö tulee viittomakieltä taitamattomallekin katsojalle selväksi, vaikka käännöstä ei ole, sillä sanoilla itsellään ei ole niin paljoa merkitystä elokuvan juonenkuljetuksen kannalta kuin hahmojen liikkeillä ja ilmeillä. Tämä saa myös miettimään, miten suuri osa tämän kaltaisten elokuvien dialogista on käännöksen osalta turhaa, mutta juonenkuljetuksen kannalta tärkeää.

Teknisesti The Tribe on erittäin pätevää laatua. Otot ovat keskimäärin todella pitkiä, ja näyttelijät suoriutuvat niistä kunnialla. Vähäeleinen äänimaailma ja karu visuaalinen yleisilme toimivat itsessään erinomaisesti, mutta hahmojen käytös itsessään tuntuu liian huolettomalta, jotta elokuva voisi toimia mestariteoksen tasolla. Tämän vuoksi myös useiden tapahtumien näyttäminen useampaan otteeseen ei toimi. Esimerkiksi prostituoitujen kauppaamista rekkakuskeille näytetään monta kertaa, mutta toisto ei luo mielikuvaa lohduttomasta arjesta, koska naisilla itsellään on koko ajan hauskaa. Tämän vuoksi reilusti yli kaksituntinen kesto ei tunnu perustellulta. Lopulta The Triben toteutus toimii, mutta elokuvan käsikirjoituksessa on ongelmia. (JM)

La jaula de oro (2013)

Guatemalalaisten lasten matkasta kohti USA:ta kertova La jaula de oro alkaa, kun yksi sen päähenkilöistä, Sara, naamioituu pojaksi. Kolmen nuoren pitkä matka alkaa hyvin viattoman oloisena seikkailuelokuvana. Hetken päästä porukkaan liittyy myös Chauk-niminen nuori intiaani, johon Sara ystävystyy. Mukana matkassa oleva poikaystävä Juan ei tietenkään pidä tästä. Nelikon ensimmäinen yritys paremman elämän pariin pääsystä katkeaa Meksikossa, jossa poliisit vievät lasten kengät ja vievät heidät takaisin aloituspisteeseen.

Tässä vaiheessa yksi joukon jäsenistä päättää jättää homman sikseen. Jaksamista epätoivoiseen yrittämiseen ei vain löydy vastoinkäymisen jälkeen. Muiden jatkaessa matkaa täpötäysien junien katoilla nähdään samoja ihmisiä, jotka matkustivat heidän kanssaan myös aikaisemmin. Useimmilla maasta pois pyrkivillä matka katkeaa, mutta halu päästä pois on niin suuri, että he tekevät kaiken uudestaan epäonnistumisista huolimatta. Vain murto-osa pääsee lopulta Yhdysvaltoihin asti.

Saran, Juanin ja Chaukin matkaa kuvataan siltikin melkeinpä kuin Stand by Me –elokuvassa konsanaan. Lasten viattomuus ja matkustamisen huuma yhdistettynä kauniisiin unelmiin ei kuitenkaan johda samanlaiseen lopetukseen. Hieman hollywoodmainen alku tuntuukin kuin potkulta munille siinä vaiheessa, kun kolmikon matka pysähtyy ihmiskauppiaiden väijytykseen. Elokuvan suurimmaksi päähenkilöksi nousseen Saran pojaksi naamioituminen ei auta, vaan rikolliset tajuavat hänen sukupuolensa. Nuoruuden viattomuus katoaa kertaheitolla, kun Sara lastataan autoon, joka ajaa pois kenenkään voimatta tehdä mitään. Epätoivoiset, poikien apua toivovat, huudot katoavat tuulen sekaan. Missä tahansa muussa elokuvassa edettäisiin Saran etsimisellä ja pelastamisella. La jaula de orossa pojat toteavat keskenään, etteivät edes tiedä, mihin suuntaan ihmiskauppiaat lähtivät.

Elokuvan suurin vahvuus on juuri tämä. Matka voi katketa ihan mistä syystä tahansa eikä sitä tarvitse selitellä. Sekä elokuvan hahmot että sen katsoja tiedostavat, että matka voi loppua näin, mutta esteen tullessa kaikki ovat ihan pihalla siitä, kuka lopulta katkaisee etenemisen. Rikollisia ei tarvitse esitellä arkkivihollistyyliin eikä heidän taustojaan tarvitse avata. He tulevat, vievät arvoesineet ja osan ihmisistä, ja häipyvät. Heidän vastustamisensa merkitsee kuolemaa, josta ei tule heille itselleen mitään seurauksia, koska elokuvan hahmoilla ei ole kenellekään mitään arvoa. Kun Chauk joutuu hieman samanlaiseen tilanteeseen kuin Sara, pystyy Juan ostamaan hänet vapaaksi, koska nuorella intiaanipojalla ei ole ihmiskauppiaille käyttöä, kun taas nuoresta tytöstä saa isot rahat.

USA:n rajalla unelmat murskataan kerralla. Näin pitkän ja toivottoman matkan jälkeen palkinto ei olekaan mitään. Suurin osa maahan laittomasti yrittävistä epäonnistuu kohtalokkaasti. Rajavartiolaitoksen ja rajalla kivääriensä kanssa muuten vaan ammuskelevien punaniskojen ohi päässeet onnekkaat huomaavat pian, että unelmat ovat olleet vain unelmia. Ö-luokan sylkykuppina satunnaisissa roskaduuneissa pyöriminen ainaisen maastakarkoitusuhan alla ei vastaakaan niitä unelmia, joiden takia matkalle lähdettiin. Tämä ei tule uutena tietona kenellekään, mutta La jaula de oro esittää kaiken hyvin tarttuvasti. Kun asiat esitetään mitään selittämättä, tajuaa katsoja tietäneensä elokuvan sisällön jo etukäteen. Tästä syystä sisällön pysäyttävyys saa katsojan jopa häpeämään itseään. (JM)

I Am Yours (2013)

Ohjaaja Iram Haqin ensimmäinen täyspitkä elokuva I Am Yours pohjautuu hieman mukailtuna hänen omaan elämäänsä. Elokuva kertoo 27-vuotiaasta yksinhuoltajaäiti Minasta, jonka elämä pyörii pitkälti hänen 6-vuotiaan poikansa ympärillä. Lastaan rakastava äiti kuitenkin haluaisi elämältään jotain muutakin. Epäonni rakkaudessa ja uskovaiset ja kaikkea kritisoivat vanhemmat ovat ajaneet hänet nurkkaan, josta on vaikea päästä pois – etenkin kun Mina ei tunnu itsekään tietävän, mitä hän elämältä haluaa.

Onni näyttää löytyvän, kun Mina tapaa Jesper-nimisen, toisessa maassa asuvan, elokuvantekijän. Heidän välilleen syntyy romanssi, ja hetken aikaa kaikki on ihanaa. Minan lapsi osoittautuu kuitenkin suhteen estäväksi hidasteeksi. Elokuvan kannalta on hienoa, että se ei kuvaa Jesperiä mitenkään erityisen pahana ihmisenä. Toisen ihmisen lapsen rakastaminen on hänelle täysin mahdotonta, mutta hän ihan oikeasti yrittää kaikkensa suhteen alkuvaiheilla. On totta, että Jesper kuvataan elokuvassa hieman narsistisena tapauksena, mutta samalla elokuva myös mainitsee hyvin huomaamattomasti hänen olleen aikaisemmin hänet nurkkaan ajaneessa parisuhteessa, jonka jäljiltä hänen täytyy myös saada olla yksin omissa oloissaan löytääkseen itsensä – sama asia kuin mitä Mina lopulta haluaa.

Pakistanilaistaustaisen Minan perhehuolet johtuvat myös siitä, että hänen entinen miehensä näyttäytyy paljon parempana vanhempana kuin mitä Mina pystyy olemaan. Tämä johtuu siitä, että ex-mies joutuu olemaan isä vain sovittuina aikoina, kun taas Mina joutuu olemaan äiti koko ajan. Yhdessä elokuvan vaikuttavimmista kohtauksista Mina yrittää viedä poikansa tämän isän luokse yllättäen, ja isä toteaa periaatteessa, että ei hänen voida olettaa olevan isä kuin pari päivää silloin tällöin. Mies täsmentää, että hänelläkin on oma elämänsä. Kukaan ei tässäkään tilanteessa pysty tajuamaan sitä, että Minalla ei ole kenenkään mielestä oikeutta tällaiseen, edes yhtenä päivänä koko elämänsä aikana. Vanhemmilleen läheisyyttä etsivä nainen on täysi huora, joka tulee hylätä yhteisölle aiheutetun häpeän vuoksi.

Minaa esittävä Amrita Acharia on vakuuttava roolissaan naisena, joka joutuu vetäytymään kuoreensa vanhempiensa kurmotuksen alla. Naisen epätoivo vaikuttaa paikoitellen ajautuvan niin suureksi, että hän päätyy radikaaleihin tekoihin. Elokuva ei pääty onnellisesti, mutta se ei myöskään ajaudu mihinkään epätyydyttävään elokuvamaisen romantisoituun nyyhkyloppuun. I Am Yours loppuu kesken tapahtumien, jättäen kaiken korjaamisen mahdollisuuden auki. Päähenkilö tarvitsee aikaa ja vapautta, jotka hänen on mahdollista saavuttaa elokuvan ulkopuolella. (JM)