Rakkautta & Anarkiaa 2016 -ennakko: Pelkoa ja sydäntä

logo

Rakkautta ja Anarkiaa on jälleen täällä. Helsingin bussipysäkkimainosten suosikkifestarit käynnistyvät tänä vuonna 15. syyskuuta, ja tarjolla on jälleen satoja elokuvia kaikkialta maailmasta. Toivon jälleen, että tämä neljän elokuvan tärppikokoelma nostaa kartallenne katalogista jotain uutta ja mielenkiintoista. Laajakuvassa on aiemmin käsitelty myös festareiden elokuvatarjonnasta Espoo Cinéssä tänä vuonna esitetyt Seikkailu jäämerelle ja The Model.

Todd Solondzilta on lupa odottaa paljon. Mies on reilun parikymmenvuotisen uransa aikana myllännyt Hollywoodin käsitettä komedioista uusiksi vaihtelevalla menestyksellä, mutta hänen elokuvistaan voi harvemmin sanoa, että ne olisivat kovin samanlaisia – tämä huolimatta siitä, että ne ovat jollain tasolla kaikki tabuja rikkovaa lakonista nihilismiä harvoin tapahtuvilla leikkauksilla varustettuina. Niiden teemat ja käsikirjoitukset ovat kuitenkin niin spektrien päistä toisiin heiluvia, ettei paikalleen jämähtämisestä voi puhua. Uusin tällainen on nimeltään Wiener-Dog, jossa Solondz ottaa käsiteltäväkseen kuolemanpelon.

Harvinainen onnellinen hetki Wiener-Dogissa (2016)

Harvinainen onnellinen hetki Wiener-Dogissa (2016)

Mikä on paras tapa käsitellä tätä aihetta? Koiraelokuva tietysti! Nimen mukaisesti seuraamme mäyräkoiraa hänen seikkaillessaan erilaisten omistajien kanssa pitkin Yhdysvaltoja. Valitettavasti Godard-vaikutteet ovat jääneet koiraelokuvakonseptin tasolle, eikä Wiener-Dogia täten esitetä silmät puhkovana 3D:nä. Koiran siirtyminen omistajalta toiselle jätetään useimmiten hämärän peittoon, ja lopussa söpön koiran kohtalo on ainoa, joka söpön koiran kohtalo voisi tämän ohjaajan käsissä olla. Näillä yksityiskohdilla ei kuitenkaan ole niin väliä, koska Solondzille tuttuja kiusallisia keskusteluja elokuva on pullollaan. Ripulia heitetään myös sekaan eikä eläinrääkkäykseltäkään vältytä. Solondz osaa yhä taitavasti luoda skenaarioita, joissa oletusarvoisesti häiritsevästä asiasta, kuten koiran vatsaongelmista, saadaan väännettyä hauskaa, ilkeää vitsiä. Koiranomistajana ymmärrän kyllä, jos jonkun mielestä hän menee liian pitkälle, mutta näin ajattelevan ei varmaan kannattaisi ylipäänsä katsoa liian pitkälle menemisestä tunnetun ihmisen tekemää koiraelokuvaa.

Ongelmallista Wiener-Dogissa kuitenkin on, että se tuntuu jotenkin kevyemmältä kuin Solondzit yleensä. Siinä on koiran söpöyttä ja hassua kävelytyyliä (asia joka sattuu enemmän kuin elokuvan varsinaiset ilkeydet, koska näin puhki jalostetut koirat ovat hirveä näky) korostava värikäs väliaika, ja kuolemanpelko on ainoa varsinainen teema koko teoksessa. Danny DeViton esittämän has-been käsikirjoitusopettajan osa on ehkä lähinnä sitä, että elokuva puhuisi jostain muustakin, mutta hahmon kautta esitetty kritiikki elokuvakouluja kohtaan on niin kulahtanutta, että sen tutkiminen syvemmin on kuin puristaisi kivestä vettä. Periaatteessa elokuva onnistuu esittämään toteen Peter von Baghin kaltaisten miesten pelkäämät opiskelijatyypit, jotka eivät välitä elokuvasta vaan sen tuomasta maineesta, ihmiset jotka haluavat tuoda maailmaan tuotteita taiteen sijaan. Tämä on kuitenkin ainoa erityisempi tekstuuri, jota Solondz tarjoaa pääteemalleen, ja sellaisena se jää auttamattoman vajaaksi.

Kuolemanpelko ei sekään välty kulahtaneelta loppukaneetilta. Jokainen sitä pelkäävä hahmo (nimettömäksi jääneestä taudista selvinnyt lapsi, joka näkee itsensä häkkiin ängetyssä koirassa, hänen vanhempansa, Welcome to the Dollhousen aikuiseksi kasvanut päähenkilö jonka elämä on musta aukko, DeViton umpikujaan päätynyt professori ja vanha kuolemaa odottava nainen) päätyy lopulta tavalla tai toisella ymmärrykseen siitä, että kuolema ei ole se mitä he pelkäävät. Heidän ahdinkonsa syntyvät tilanteista, joihin he ovat itsensä ajaneet, ja tätä kautta syntyy elokuvan toteamus siitä, että elämisen pelkääminen johtaa näihin umpikujiin. Solondz ei kuitenkaan saa hahmoilleen riittävästi karakteria, jotta tämän sanoman sisäistäminen olisi erityisen kiinnostava tai hauska kokemus. Ainoiksi tärpeiksi jäävät vanhan naisen lapsenlapsen uusi, eläintenraadoista robotteja tekevä taiteilija-poikaystävä ja elokuvan oikeasti hellyttävimmän vaiheen kehitysvammainen pariskunta, joka rakastaa koiraa ja toisiaan huolimatta siitä, että parisuhteen mies tykkää leikata naisten päitä irti Postal 2:ssa.

Komedian saralla toisenlaista pelkoa esiintyy Liza Johnsonin Elvis & Nixonissa, jossa Michael Shannonin esittämä Elvis tuntee suurta angstia Yhdysvaltojen nuorison ahdistuksesta 1970-luvun alussa ja päättää estää huume-epidemian ryhtymällä peitetehtäviin salaisena agenttina. Toki tätä varten pitää olla virkamerkki, jota varten tarvitaan presidentti Nixonin lupa. Tästä sovittavan tapaamisen järjestelyistä ja varsinaisista tapahtumista kertova elokuva ei, luojan kiitos, varsinaisesti esitä perustuvansa tositapahtumiin. Se alkaa tekstiruudulla, jossa todetaan, ettei tästä tapaamisesta ole Nixonin presidentinuran pilanneita ääninauhoja. Jos tiedätte miltä Shannon näyttää, tiedätte myös, ettei hän todellakaan näytä Elvikseltä. Ulkoisesti Elvis & Nixon ei siis edes yritä toimia historiallisena dokumenttina, vaan esittää itsensä puhtaana sekoilukomediana, jossa on välillä vähän syvempiäkin hetkiä. Se jopa tiedostaa näyttelijävalintansa hahmojen dialogissa valkoisen talon vartijoiden ihmetellessä keskenään, miten pitkä Elvis onkaan.

Michael Shannonin Elvis ei voisi vähempää välittää siitä, näyttääkö esikuvaltaan Elvis & Nixonissa (2016)

Michael Shannonin Elvis ei voisi vähempää välittää siitä, näyttääkö esikuvaltaan Elvis & Nixonissa (2016)

Kevin Spaceyn karikatyyrina esittämä Nixon jää taka-alalle seuratessamme Elvistä seurueineen. Miehet lähinnä istuvat hotellihuoneessa odottaen puhelua siitä, suostuuko presidentti tapaamaan heidät. Elokuvan toimivimmassa kohtauksessa Elvis käy välillä paikallisessa donitsipuodissa mustien kaupunginalueella, jossa hän joutuu välittömästi potentiaaliseksi lynkkauskohteeksi kiitos herran vuosikymmenet kestäneestä mustien kulttuurista lainaamisesta, mutta tilanne raukeaa Elviksen kirjaimellisten pyssyjen noustessa pöydälle vitsien saattelemana. Shannonin esittämänä Elvis on ns. siisti jätkä, joka tiedostaa kaiken mitä on tehnyt päästäkseen nykytilanteeseensa, vaikka hänen sanallisesti sekavasta ulosannistaan sitä on välillä vaikea saada selville. Hän toimii myös elokuvan tunteellisena ytimenä, sillä ahdistus nuorison huumekäytöstä ei synny varsinaisesti siitä, että hän välittäisi heistä, vaan siitä, ettei hänellä ole mitään järkevää tekemistä. Eksistentialistinen kriisi nyt vain sattuu purkautumaan tarpeena saada huumeagentin virkamerkki. Seuraavalla viikolla se voi tulla esiin vaikka haluna liittyä mustiin panttereihin.

Shannon on rooliin oiva valinta, koska luonteeltaan aina koomikoksi tunnustautunut näyttelijä pääsee pitkästä aikaa esittelemään näitä luontaisia taitojaan. Hän ei myöskään anna Elviksen ikonisuuden haitata tätä, ja elokuvan rento luonne sallii sen. Hänen ei tarvitse toistella samoja asioita samalla aksentilla, kuten kymmenet muut ennen häntä ovat tehneet. Rooli kantaa koko elokuvaa, koska muuten paperilla koomiset keskustelut konservatiivisen Nixonin halukkuudesta tavata Elvis kuvataan yhtä kuivasti kuin Shannon huolimatta siitä, että nämä keskustelijat eivät ole Shannonin kaltaisia hiljaisia presenssejä. Miettikää nyt itsekin, miltä Johnny Knoxville laukomassa hitaasti vitsejä niitä onnistuneesti hitaasti laukovan Shannonin vieressä kuulostaa, niin ymmärrätte kyllä, miksi Elvis & Nixon on toisinaan valitettavan puuduttava.

Elviksen sisäinen kriisi tuntuu kuitenkin pieneltä festareiden muutaman tšekkielokuvan joukkoon eksyneeseen Já, Olga Hepnarován päähenkilön vastaavaan verrattuna. Tšekin viimeisen kuolemaantuomitun naisen tarinan kertova elokuva on kuin Mouchette, jos Robert Bresson olisi antanut päähenkilölleen raiskauksen jälkeisen vakavan masennuksen, joka päättyisi massamurhaan kuolemantuomion toivossa. Olga Hepnarováa ei nähtävästi raiskattu, mutta kokemukset ovat vähintään yhtä kovat kuin Mouchettella. Bresson-vertaus on myös sikäli osuva, että Adam Sikoran kamera kuvaa kaiken samanlaisella minimalistisella ilmaisulla kuin Bressonin hovikuvaaja Ghislain Cloquet’n vastaava – Michalina Olszanskan suoritus pääosassa sopii myös tyyliin. Hänen pintansa pettää vasta loppupuolella. Ennen sitä kaikki kuohut piilotetaan silmiltämme.

Hepnarován tarina on kertomisen arvoinen, toisin kuin monien muiden vastaavien, kiusauskokemuksista syntyneiden massamurhaajien. Autokuljettajana toiminut nainen irtaantui nuorena perheestään, syrjäytyi omaan, pieneen mökkiinsä ja muhi siellä vihaa jatkuvasti enemmän tihkuen. Vihaa häntä koulussa lyöneitä kohtaan. Elämänkokemusten karttuessa ihmiskunta ei tarjonnut hänelle paljon parempaakaan ainoan mittavan ihmissuhteen kariutuessa siihen, ettei tyttöystävä koe Olgan olevan tarpeeksi naisellinen. Vakavan masennustilan selkeytyessä hänelle itselleenkin, Hepnarová yrittää epätoivoisesti päästä tšekkiläisen mielenterveyshuollon piiriin, mutta kafkamaiset järjestelmät lopulta paljastavat, ettei laitokseen pääse ennen kuin on tehnyt jotain vakavaa. Itsemurhaan hänen rahkeensa eivät riitä yhden epäonnistumisen ja sitä seuranneen luennon (äiti toteaa päin kasvoja “itsemurha vaatii luonteenlujuutta ja sitä sinulla ei ole”) jälkeen.

Tyypillisen pelkistetty hetki Já, Olga Hepnarovássa (2016)

Tyypillisen pelkistetty hetki Já, Olga Hepnarovássa (2016)

Lopulta painajaisesta poispääsyn tarjoava hinta – pari tusinaa varmasti yhtä mätää ihmishenkeä kuin kaikki hänen siihen asti tuntemansa – ei tunnu äärimmäiseltä vaihtoehdolta. Se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Missionsa toteavassa kirjeessä hän tuomitsee ihmiskunnan häntä kohtaan suunnatusta eläimellisestä käytöksestä. Hän onnistuu tavoitteessaan helposti, eikä käräjäoikeudella ole järin paljon vaihtoehtoja rangaistuksen suhteen syytetyn myöntäessä ajaneensa rekalla ihmisiä hengiltä. Tämä tarina on siitä kertomisen arvoinen, että nykyään vastaavat massamurhaajat usein toteavat tekojensa johtuneen jostain ideologisesta kimmokkeesta, vaikka heidän taustansa sisältäisivät juuri samanlaisia tapahtumia kuin Hepnarován elämä. Hän oli tarpeeksi tolkuissaan ollakseen syyttämättä jotain ideologiaa tavastaan purkaa ahdistusta. Hänellä ei ollut illuusiota omaa elämäänsä suuremmasta kohtalosta. Hän vain halusi pois.

Já, Olga Hepnarován lopussa Olgan ympärille helposti muodostuvaa myyttiä kuitenkin puretaan. Hän voisi olla kiusattujen marttyyri, jos koko tarina olisi mitä yllä kirjoitin. Todellisuudessa hän ennen kuolemaansa tuli hulluksi, skitsofreenikoksi. Massamurha ei päästä pelkästä syvästä masennuksesta kärsivää ihmistä helpolla, vaikka kyseessä on hänen silmissään pakollinen valinta. Mitä useammalle hämmästelevälle ihmisille hänen pitää tarinansa kertoa, sitä useammin hän saa muistutuksia siitä, että nämä psykiatrit ja poliisit ovat ihmisiä, jotka välittävät; ihmisiä, joiden olemassaoloa hän ei pystynyt tiedostamaan ennen kuin oli liian myöhäistä.

Positiivisempia esimerkkejä omalla tavallaan umpikujiaan uhmaavista ihmisistä voi löytää festivaalien avainelokuviin kuuluvasta Sing Streetistä. John Carney on tehnyt koko ohjaajanuransa ajan bardihenkistä musiikillista elämäntyyliä romantisoivia romanttisia komedioita, mutta vasta nyt hän tuntuu saavuttaneen tasapainon kahta aiempaa elokuvaansa epätasapainottaneiden elementtien keskellä. Once oli arkiharmautta, jota musiikki katkoi. Begin Again oli non-stop romantisointia, jota muutamat arkisemmat kohtaukset katkoivat. Sing Street onnistuu paitsi olemaan itsekriittinen romantisointiaan kohtaan, myös tämän realistisen itsekriittisyyden kautta tuomaan uudenlaista romantisointia elokuvaan – sellaista, joka toimii huomattavasti paremmin.

Sing Streetin (2016) pojat ovat taatusti coolimpia kuin sinä

Sing Streetin (2016) pojat ovat taatusti coolimpia kuin sinä

80-luvun lama-Irlantiin sijoittuvassa komediassa ylä-asteikäinen Conor joutuu vaihtamaan kouluaan yksityisestä julkiseen. Kiusaajien ohella sieltä löytyy myös kavereita, ja koulun ulkopuolella hengaava Raphina-teinityttö pokataan lupaamalla esiintyminen pojan bändin tulevalla musiikkivideolla. Harmi, ettei bändiä vielä ole, mutta pian sellainen on pystyssä. Musiikkityyli kopioidaan suoraan Top of the Popsista, jota  Conor katsoo orjallisesti pilvipää-isoveljensä Brendanin kanssa. Duran Duran ja The Cure nousevat erityisasemaan. Pian ihmissuhdevyyhti on paikoillaan kilpakosijoiden ja bändin sisäisten jännitteiden kehittyessä, mutta ne kaikki jäävät toissijaisiksi Brendanin ja Conorin suhteelle veljesten seuratessa vanhempiensa avioliiton luhistumista vierestä.

Veljesten suhteessa elokuvan suuri sydän sijaitsee. Brendan näkee Conorissa itsensä ja syystä. Mies oli itsekin nuorena bändissä, mutta on nykyään taantunut tasolle, jossa hengailee kotona ja seuraa musiikkimaailmaa vierestä. Selvästi yhä terävä ja läsnä oleva mies ei vain saa itseään liikkeelle liittyäkseen tähän maailmaan. Tämän taantumisen synnyttämä apatia on käsin kosketeltavissa, kun Conor saa eteensä samat tilaisuudet kuin Brendan aikoinaan. Brendanin tarvitsee vain vähän työntää viedäkseen veljensä sinne, minne hän ei koskaan uskaltanut. Samalla se kuitenkin herättää kateutta, vihaa. Tunteet käsitellään kahden kesken käytävissä koskettavissa keskusteluissa, joissa Brendanin näyttelijä Jack Reynor suorastaan loistaa. Pilvipää on hahmona niin stoalainen klisee, että tällainen eroava, aitoja tunteita pursuava versiointi siitä on tervetullut uutuus.

Jotain tällaista Carneyn elokuvat tarvitsevat, koska kuten sanoin, ne romantisoivat musiikillista elämäntapaa niin paljon, että niiden sisäinen maailma muistuttaa sulavan aarian sijaan maailman tylsimmän metallibändin rumpukomppia. Kun sen sekaan siroittelee jotain aitoa, subversiivista, lopputuloksesta tulee välittömästi paitsi monimuotoisempi, myös paljon lähestyttävämpi. Kun elokuva ei ole pelkkää yksiselitteistä paskassa ryömimistä musiikkifantasiahetkillä höystettynä, vaan myös siellä paskassa koetaan ylä- ja alamäkiä, ja tiedostetaan, että siellä todellinen elämä eletään, sen hyvää tarkoittavan sydämen voi oikeasti antaa tuottaa mielihyvää sen sijaan, että sisäiset defenssit puskisivat vastaan.

Share

Miikka Mononen

Keravalainen pummi. Kirjoitan elokuvista. Formatiiviset sellaiset minulle ovat Jason Reitmanin Juno ja John Carpenterin Halloween. Ilahdun aina erilaisuudesta, vaikka se saavutettaisiin pöhköin keinoin.

Lisää luettavaa: