Rakkautta & Anarkiaa 2017, osa 1

 

Ensimmäisessä osassa Rakkautta & Anarkiaa -raporttiamme käsitellään aasialaisia elokuvia. Toimittajina Jyri Majuri ja Tuomas Porttila. Majurin pitkä arvostelu festivaalilla esitetystä Tokyo Idolsista on luettavissa täältä. Kaikki Rakkautta & Anarkiaa 2017 -tekstit ovat luettavissa täältä.

Happiness (2016)

Nyt ei puhuta Todd Solondzista. Matkatkaamme kauas Aasiaan asti. Tarkemmin sanottuna Japaniin, jossa mies saapuu kylänpahaseen mukanaan kypärä. Sen päähän laittamalla ihminen voi kokea rakkaimman muistonsa uudelleen. Kylässä kaikki näyttävät masentuneilta. Kurjuus on vallannut ihmisten mielet, ja ihmekypärälle on käyttöä hetimmiten.  Ajoittain minusta tuntuu, että tällaiselle kypärälle olisi kaamosaikaan runsaasti tarvetta Suomessa. Voisimme sankoin joukoin muistella, kuinka Leijonat viimeisessä erässä laittoivat verkot tötterölle torijuhlia varten!

Kulttiohjaaja Sabun lakoninen tapa käsitellä onnea ja muistoja on lopulta yllättävä, koska hitaasti ja apeasti alkava tarina muuttuu pahaa aavistamattomaksi kostoksi, jonka jälkeen hyvää mieltä on turha etsiä. Rujon väkivaltaiseksi yltyvä kostoteema tarjoillaan vähitellen. Käännettä voinee pitää yllättävänä, koska alku antaa käsityksen aivan toisenlaisesta leffasta.

Ironisesti on ilahduttavaa todeta, että hahmojen kasvoilta todella paistaa masentuneisuus. Kuvauksessa on käytetty synkkiä värejä, jotka antavat lisäpotkua aiheen ympärille. Vähäeleisyys korostuu näyttelyssä, ja lähestulkoon jokainen kohtaus on pakotetun venytetty. Pitkien kohtausten aikana ehtii pohtia omia onnen hetkiään, surujaan ja muita elämään vaikuttaneita asioita. Jonkinlaisena käänteisenä versiona Tahrattomasta Mielestä toimiva idea on varsin vangitseva.  Huonoja muistoja ei tulisi paeta. Ne tulee kohdata ja voittaa.

Lopulta filmin nimen voi nähdä enemmän sarkastisena kuin kirjaimellisena. Kukaan hahmoista ei varsinaisesti ole onnellinen. Koston toteuttaminen ja oikeuden hakeminen voivat näennäisesti tuoda onnen tunteen, mutta tuskaa se ei vie pois. Korkeintaan lievittää sitä hetken. (TP)

Mr. Long (2017)

Herra Long on taiwanilainen ja kivikasvoinen palkkatappaja, joka saa keikan Japanista. Se menee pieleen ja kuuman tilanteen päätteeksi haavoittunut hapannaama pakenee pieneen syrjäseudun kylään. Paikka on kuin atomipommin jäljiltä. Kurja ilmapiiri ei päästä otteestaan. Sattuman kautta paikallisen nistihuoran poika päättää adoptoida Longin. Väkivaltaisesti alkava ja kovasti turpaan vetävä Mr. Long on taattua japanisettiä, jossa veri roiskuu ja meininki on muutenkin brutaalia. Yrmyinen ja kovan jätkän mainetta viimeisen pisaraan asti pitävä Long näyttää haistelevan jatkuvasti pahan hajuista pierua tai ainakin hänellä on sitruuna tiukasti perseessä.

Viipyilevä Mr. Long on mielenkiintoinen raina muttei täysin aukoton. Huumoria ei onneksi unohdeta, kun Sabu tasapainoilee väkivallan ja kyläläisten luoman hassun ilmapiirin välimaastossa. Ajoittain heikosti rytmitetty tarinankerronta kärsii silti ylipituudesta, ja etenkin nistihuoran takaumaa olisi voinut saksia lyhyemmäksi, koska on pituutensa vuoksi turha ja asia olisi tullut vähemmälläkin selväksi.

Sabun näkemys huumeriippuvuudesta parantumisesta on mielenkiintoinen: Muutama litsari ja pään upottaminen vesialtaaseen ja olet parantunut! Tämän jälkeen on helppoa bondailla tuntemattomien kanssa. Tunteiden näyttäminen on kuitenkin kiellettyä, ja Long pysyy koko ajan vakavana ja etäisenä henkilönä. Aitoa välittämistä uutta perhettään kohtaan hänestä välittyy lähinnä tekojen kautta, jotka ovat enemmän tai vähemmän hölmöjä. Etenkin kohtaus, jossa Long usuttaa adoptiopojan pelaamaan baseballia on korniudessaan typerä.

Lopulta on silti selvää, että kyseessä on rankka pätkä, kun uudelleen huumeisiin haksahtanut huora päätyy hirteen ja Long listii kaikki tielleen tulevat hetken mielijohteesta. Näin kyynisemmäksi kääntyvä tarina hakee oikeuden toteuttaa viimeisen kerran väkivaltaansa. Aivan viimeiset hetket sen sijaan kääntävät pakan ympäri, mikä jättää kokonaisuudesta ristiriitaisen kuvan. (TP)

     Aroused by Gymnopedies (2016)

Roman porno on minulle täysin vieras genre. Tietämykseni pehmopornoa kohtaan rajoittuu lähinnä Jesús Francon tuotantoon ja neloselta tulleisiin ranskalaisiin perjantaiseksilähetyksiin. Joten mitä japanilaisten genreylpeydestä voi tällainen tietämätön sanoa? Roman pornon 45-vuotisjuhlan kunniaksi saarivaltion vanhin tuotantoyhtiö, Nikkatsu, on lanseerannut läjän uusia genre-elokuvia tehtäväksi. Aroused by Gymnopedies on yksi näistä. Se on viikon sisällä tapahtuva parhaat päivänsä nähneen taide-elokuvaohjaajan odysseia.

Genren perinteitä kunnioittaen juonenkuljetus saa ontua, jos se sisältää tarpeettoman seksikohtauksen silloin tällöin. Aroused by Gymnopedies noudattaa tätä kaavaa uskollisesti. Sen tarinalla ei loppupeleissä ole sen suurempaa merkitystä. Sen voi nähdä yhden miehen tuskaisena avunhuutona. Ahdistusta käsitellään vaivaannuttavien hiplailua sisältävien seksihetkien parissa.

Halvalla muovisella digikuvalla höystetty elokuva on eräänlainen kannanotto genreä kohtaan. Se ikään kuin parodioi sen mahdollisuuksia, eikä edes lähde ottamaan itseään turhan vakavasti, koska japanilaisten käsitys erotiikasta eroaa länsimaalaisten näkemyksistä. Siinä missä Franco zoomailee armottomasti suoraan pilluihin, pitää Isao Yukisadan ohjaus elokuvan naisilla tiukasti pikkupöksyt jalassa tai vähintään rajaa alapään piiloon seksikohtauksen ajaksi.

Näinpä Yukisada paljastuu todelliseksi tissimieheksi, koska jokainen akti alkaa naisten rintojen vimmaisella puristelulla. Seksiä on muutenkin paljon, ja se on vaivaannuttavaa. Nipin napin kasaan kursittu tarina edustaa siis tyypillistä pehmoa. Päähenkilön harharetki päättyy sairaalaan, jossa hänen vaimonsa makaa koomassa auto-onnettomuuden takia. Vasta lopussa katsoja pääsee sisälle päähahmon sieluun, joka on masentunut ja musta. Päähenkilön mukaan rakkaus on kuin kukka. Se tarvitsee hoitoa. Tämän voi tulkita kaksimielisesti, jos ymmärrätte yskän. (TP)

Wet Woman in the Wind (2016)

Tänä vuonna roman pornolla kunnostautunut festivaali tarjoilee kaksi genreuutuutta, joista ensimmäinen Aroused by Gymnopedies oli ”vakavampi”, jopa arthousemainen tapaus. Edelleen tietämättömänä genreä kohtaan sain kuitenkin huomata Wet Woman in the Windin olevan raikkaasti erilainen. Se onnistuu siinä missä Aroused by Gymnopedies jäi hiukan vajaaksi. Kyseessä on hauska leffa, jonka tekijät ovat selvästi olleet liikkeellä kieli poskella.

Mimmi ajaa fillarilla veteen, riisuu tämän jälkeen märän paitansa ja paljastaa rintansa. Vieressä oleva äijä hämmästelee tilannetta ja valuu pois paikalta. Mimmi seuraa äijää. Kiima-aikaansa elävä naikkonen ei jätä miestä rauhaan, ja haluaa seksiä maksua vastaan. Syrjäseudulle muuttanutta miestä ei voisi vähempää tällainen ehdotus kiinnostaa. Hän haluaa vain kahvipapuja.

Verkkaisesti etenevä alku ei tarjoile paljoakaan seksiä, ja sitä vähemmän huumoria. Tylsänpuoleinen meno tuntuu kuin löysällä munalla lykkimiseltä. Näyttely on pornolle asiaan kuuluvasti huonoa ja paikoin ylinäyteltyä. Kuvaus on todella halvan näköistä digikamerahuttua, joka alkaa hetkessä särkeä silmiä. Ylivalottuneet päiväkohtaukset saavat huutamaan raivosta. Muutoinkin koko alkupuoliskosta tulee vaivaantunut olo.

Sitten tapahtuu loistelias käänne, kun lopun seksimaraton ei sitten enää olekaan vaivaannuttavaa vaan akrobaattisuudessaan hulvatonta seurattavaa. Tissejä puristellaan yhtäkkiä urakalla ja sukupuolielimet pysyvät maan tavan mukaisesti piilossa. Jyystämiselle ja jynkyttämiselle ei näy loppua, kun viimeinen kaksikymmentä minuuttia vedetään täyttä panosirkusta. Parhaassa kohtauksessa miehen ja naisen välinen sessio keskeytyy ja muuttuu hetkessä kolmenkivaksi. Kunnes mies saa huomata olevansa heikoin lenkki ja naisten nauttivan toistensa kielellisestä osaamisesta miehen sykkivää kankea enemmän.

Lopun voinee kiteyttää näin: Naiset voihkivat kiimasta, miehet nussivat kaikkea mikä liikkuu ja lopun perseilyvaihde tekee kunniaa kaikille pehmopornokomedioille ja nahkahousuille. En kuitenkaan ole vielä vakuuttunut roman pornon uudesta tulemisesta. Tarvitsen lisää arviointimateriaalia muodostaakseni vankemman mielipiteen… (TP)

Have a Nice Day (2017)

Usein pitkän elokuvafestivaalin aikana sitä huomaa katsovansa filmejä, jotka eivät oikeastaan edes kiinnostavia. Festarikiiman vuoksi tällaisesta tulee väkisin pakkopullaa, ja sitä yrittää haalia kasaan mahdollisimman suuren määrän leffakokemuksia, jotka muutoin jäisivät kokematta. Joten onko animaatioelokuva Kiinasta uhka? Vai kenties kliseisesti mahdollisuus? Jos minulta kysytään, se ei ole kumpaakaan. Se on vain turhaa paskaa. Suhteellisen ruman näköinen Have a Nice Day ei ole kestolla pilattu, mutta se tuntuu silti kuolettavan pitkältä.

Juoni on täysin tyhjänpäiväinen. Joukko eri taustaisia ihmisiä on rahakassin perässä. Sekavan kerrontansa vuoksi unettava elokuva on huono lähes jokaisella osa-alueella. Asiaa ei helpota ohjaajan erikoinen visio leikata puolivälin paikkeille kuvaa aalloista. Kohtaus kestää valehtelematta useita minuutteja, ja sen tarkoitusperä jää täysin pimentoon. Se vain pitkittää jo ennestään pitkältä tuntuvaa kokonaisuutta. Kenties kyseessä oli erikoislaatuinen väliaika?

Hauskinta elokuvassa on tiirailla tekijöiden piirustukseen piilottamia populaarikulttuuriviittauksia. Näistä tyylikkäimmät ovat seinillä olevat elokuva-aiheiset julisteet, joista mieleen ainakin jäivät Bruce Lee, Robocop ja Nälkäpeli. Siihen ne hauskat jutut sitten jäävät. Yksi kummallinen hetki koetaan, kun Pohjois-Korean propagandakuvaston hengessä kaksi elokuvan hahmoa alkavat laulaa ja sateenkaaret tulvivat silmistä!

En oikeasti osaa sanoa, ketkä ovat Have a Nice Dayn kohderyhmä. Tarantinolta nyysitty rikosjuoni yhdistettynä laimeaan animaatioon ei toimi. Elokuva missaa sen olennaisen seikan, joka tekee Tarantinon filmeistä hyviä – nimittäin dialogin. Ohjauksesta vastannut Jian Liu ei onnistu luomaan hahmojen välille yhtään muistettavaa keskustelua. (TP)

Before We Vanish (2017)

Kiyoshi Kurosawan tieteiselokuvauutuus ei ole sitä mitä siltä sopisi odottaa. Tai oikeastaan se on juuri sitä – ainakin minulle. On hyvä sanoa heti näin kättelyssä, etten pidä Pulsesta (2001), jonka viesti varmaan on mennyt minulta täysin ohi silmien. Kurosawan tyyli ei ole makuuni sopiva, vaikka se kieltämättä onkin omaperäinen. Tällä kertaa ohjaaja tarttuu ikivanhaan body snatcher –teemaan: kolme avaruuden muukalaista on saapunut Japaniin osana suurempaa invaasiota.

Juonen voi siis kiteyttää näin lyhyesti. Before We Vanish tasapainottelee hidastempoisen juonenkuljetuksen, erikoisen huumorin, väkivallan ja joidenkin kysymysten välimaastossa. Kysymyksiä ovat kliseiset, miksi olemme täällä ja mihin olemme menossa, kun katoamme? Miksi muistimme tekee meille tepposia?

Näyttely on kautta linjan laadukasta ja musiikin saralla on tehty omituisia valintoja, jotka tukevat pöhköä huumoria liiankin alleviivaavasti. Sekaan on eksynyt myös erikoisia toimintakohtauksia, joissa konekiväärit laulavat suloista kieltään. Kokonaisuus on kaikesta edellä mainitusta johtuen rikkonainen, ja kerronta kärsii tästä. Yli kahden tunnin mittaan on tungettu liian paljon kaikkea niin, että se alkaa tuntua liian vähältä. Hahmoista puuttuu tartuntapinta ja heidän vain toivoisi katoavan.

En kuitenkaan täysin tyrmää Kurosawan ideoita ja tyyliä. Loppujen lopuksi koko homman voi nähdä viestinä muistisairaiden asemasta yhteiskunnassa. Tätä teoriaa ei alleviivata turhan paljon, mikä tekee siitä kiehtovamman. Haluan ainakin uskoa, ettei Before We Vanish ole pelkkä scifi-elokuva, jossa tulipallot lentelevät ja japanilainen E.T. soittaa kotiin. (TP)

On the Beach at Night Alone (2017)

Saksaan ja Etelä-Koreaan sijoittuvassa On the Beach at Night Alonessa ohjaaja Hong Sang-soo käsittelee itselleen henkilökohtaista aihetta seurustelusta naimisissa olevan kumppanin kanssa. Pääosaa esittävä Kim Min-hie on elokuvassa näyttelijätär, joka pohtii suhdettaan varattuun elokuvaohjaajaan Saksaan sijoittuvassa alkuosiossa. Elokuvan omaelämäkerrallisuutta alleviivaa se, että ohjaaja Hongilla ja pääosaa esittävällä Kimillä on ollut tosielämässä oikea suhde ohjaajan ollessa naimisissa.

Keskusteluvetoisena draamana elokuva on tavanomaisen pätevä suoritus. Korean osiossa tavataan vanhoja ystäviä, joiden kanssa pohditaan elämää ja suhteen oikeellisuutta sekä sitä, mitä rakkaus oikeastaan on. Alkoholia sisältävissä kohtauksissa umpijurrissa olevien ihmisten artikulointi on hieman turhan selkeää, mutta noin muuten elokuva hoitaa hommansa mallikkaasti dialogipuolella. Näyttelijät suoriutuvat hyvin, mistä kielii myös pääosaa esittävän Kimin Hopeinen karhu parhaasta naispääosasta Berliinin elokuvajuhlilla. Ainoa teknisen puolen valittamisen aihe löytyy laiskanoloisista kamera-ajoista, joissa zoomausnappia puserretaan sen verran kovaa pohjaan, ettei kamera ehdi tallentaa liikettä kunnolla.

On the Beach at Night Alonen suurin ongelma liittyy sen ohjaajaan. Synninpäästöksi tarkoitettu elokuva tuntuu lähinnä egotrippailulta, jossa mies yrittää kääntää omatuntoa kolkuttavan asian taiteeksi. Esimerkiksi Maurice Pialat on tehnyt tätä useammankin kerran elokuvissaan, mutta niissä ohjaaja on älynnyt sisällyttää mukaan myös itsensä ruoskimista ja virheidensä tekemää tuskaa sekä pyrkimyksensä korjata asiat. Hongin tapauksessa anteeksipyytely tuntuu lähinnä poliittiselta tavalta esittää olevansa pahoillaan. Tilityksissä ei missään vaiheessa ruveta käsittelemään aihetta, vaan puhe kääntyy aina siihen, miten paha olo asian mainitsemisesta tulee sen aiheuttaneelle. Itsesääliä esittämällä ohjaaja pystyy kiertämään katumuksen osoittamisen ja vastauksen siihen, onko hän oppinut mitään. Jos asia ei häiritse, saa katsoja elokuvasta varmasti paljonkin enemmän irti. Silti on vähintään kohtuullista kyseenalaistaa, onko elokuvan omaelämäkerrallisuus nyt oikea anteeksipyyntö vai pelkkä gimmick sen taiteellisen arvon kohottamiseksi. Haluaako katsoja, että ihminen myöntää virheensä ja pyrkii korjaamaan ne, vai että hän vain tokaisee kameroiden edessä ”sori siitä”? (JM)

Centaur (2017)

Kirgisialainen Centaur kertoo miehestä, joka varastaa paikallisten sotalordien ja ökyrikkaiden keskinäistä egopönkittelyä varten hankittuja kilpahevosia ja ratsastaa niillä yön pimeydessä. Rikkauksiensa keskellä muusta maailmasta irrallaan olevat herrat eivät pysty ymmärtämään, miksi joku voisi tehdä jotain tällaista, mutta siitä huolimatta varas on saatava kiinni. Varkaan tekemisten taustalla on vanha kansanperinne, jota hän haluaa vaalia.

Centaur kuvastaa kansanperinteiden katoavuutta ja varallisuuden epätasaista jakautumista. Kyläyhteisö on sitä mieltä, että kansanperinteitä tulisi kunnioittaa, mutta kun joku tekee niin, on aika kaivaa kuvainnolliset terva ja höyhenet esiin. Henkilökohtaisen omaisuuden kasvattaminen on noussut perinteitä tärkeämpään asemaan. Siitä huolimatta kyläläiset eivät halua ajatella, että ainoat, joille varallisuutta kertyy, ovat häikäilemättömimmät ja muita huonoimmin kohtelevat.

Kauniisti kuvattu elokuva pystyy sisällyttämään itseensä jotain selittelemätöntä mystisyyttä, mikä onkin ehdottomasti Centaurin vahvin osa-alue. Kansanperinteitä esittelemällä saavutettava salaperäisyys tuo mieleen Sergei Paradžanovin elokuvien tavan käsitellä luontomystiikkaa, mutta sotalordien mauttoman oloinen pröystäily ei ole yhtä mielekkään upeaa visuaalista silmäkarkkia, vaikka Centaur näyttääkin mauttomuuden nimenomaan negatiivisessa valossa. Kansanperinteiden kunnioituksen väheneminen tulee kuitenkin hyvin esille, ja elokuvan loppukohtaus on erittäin voimakas. Vastaavanlaista tyylittelyä olisi kaivannut elokuvaan paljon enemmänkin. (JM)

Share

Lisää luettavaa: