Rakkautta & Anarkiaa 2017, osa 2

Toisessa osassa Rakkautta & Anarkiaa -raporttiamme käsitellään erilaisia draamaelokuvia. Toimittajina Jyri Majuri, Joonas Nykänen ja Tuomas Porttila. Kaikki Rakkautta & Anarkiaa 2017 -tekstit ovat luettavissa täältä.

Montparnasse Bienvenüe (2017)

Ohjaaja Léonor Serraillen ensimmäisessä kokopitkässä elokuvassa 31-vuotias Paula ei sopeudu maailmaan. Ihmisten sosiaaliset konventiot eivät oikein tunnu luontevilta, ja oma poikaystäväkin kutsuu Paulaa pantavaksi luuseriksi. Ulkopuolisuudentunteestaan huolimatta Paula kuitenkin yrittää pysyä kartalla, ja aina välillä satunnaisten onnistumisten kautta hän pystyykin tekemään niin. Tässä kaikessa kuitenkin oma minuus katoaa, ja nainen huomaa valehtelevansa pysyäkseen normaalin kirjoissa, koska omana itsenään oleminen ei tunnu vievän päähenkilöämme minnekään.

On piristävää nähdä elokuva, jossa ulkopuolinen ihminen on päällisin puolin täysin normaali nainen, jonka sisintä jäytää se, että hän ei yksinkertaisesti pysty hektiseen omaa brändiä korostavaan maailmanmenoon. Alusvaateliikkeeseen töihin päätyvä Paula ei ole kelvata työkavereilleen, koska he tekevät lopputyötänsä eläinten leikkauksista tai ovat menestyneitä graafisia suunnittelijoita. Itsensä esittely muille omana itsenään tuntuu tuollaisen jälkeen masentavalta. Irvokkuus juontuu siitä, että kukaan menestyvä graafinen suunnittelija ei työskentelisi nollatuntisopimuksella minimipalkalla alusvaateliikkeessä, jos asiat kerran ovat niin hyvin. Paulan ongelma onkin siis nimenomaan se, että hän ei kehtaisi valehdella tai liioitella. Muiden liioittelun vuoksi hän vain kokee olevansa niin paljon muiden alapuolella, ettei hän ole mitään. Tästä seuraa se, että Paula kuvittelee ihmiselämän mittarien olevan tietynlaisia ja tiettyjen asioiden tavoittelemisen arvoisia, vaikka hän ei haluaisi mitään niihin viittaavaa elämältään. Tämän seurauksena Paula päätyy valehtelemaan muille – ei siksi, että hän haluaisi tehdä niin, vaan siksi, että hän luulee muiden haluavan sitä. Jos junassa vastaantuleva nuori nainen luulee häntä vanhaksi koulukaverikseen, on Paulan esitettävä vanhaa koulukaveria, koska muuten täysin tuntemattomalle ihmiselle voisi tulla paha mieli. Samalla Paula itse saa elämäänsä jotain täyttymystä. Jossain vaiheessa matkaa oma minuus on kadota tällaisen seurauksena.

Montparnasse Bienvenüe ei ole uskottavan realistinen kuvaus tosielämästä vaan kärjistetty versio siitä. Työnhaussa Paula onnistuu vahingossa, vaikka elokuvan kuvaus prosessista on lähinnä opetusvideo siitä, miten ei tule käyttäytyä haastattelussa. Mutkia vedetään suoraksi, ja lopulta altavastaajapäähenkilön puolesta liputtaminen palkitaan. Hauskan ja sympaattisen elokuvan katsoo mielellään, mutta sen ongelmaksi nousee se, että sitä olisi katsonut mielellään myös pidempään. Viimeisen vartin aikana Montparnasse Bienvenüelle tulee nimittäin aivan suotta tarve käsitellä kaikki auki olevat asiat loppuun ja kasata paketti valmiiksi. Hätäinen lopetus on aivan tarpeeton, koska Paulan elämä ei ole elokuvan tapahtumien käsittelystä huolimatta valmis tai ohi. Siksi osan loppuun käsitellyistä asioista olisi ihan hyvin voinut jättää auki, niin päähenkilölle olisi jäänyt jotain inhimillistä koettavaa elokuvan jälkeenkin. (JM)

The Desert Bride (2017)

 Kymmeniä vuosia samassa talossa samaa perhettä palvellut Teresa joutuu muutoksen kouriin, kun perhe muuttaa pois alueelta. Matkan toiseen työhön keskeyttää myrskyn aiheuttamassa sekaannuksessa kiertelevän kauppiaan autoon unohtunut matkalaukku, jota nainen ja kauppias lähtevät etsimään.

Premissi on kuin neorealismin tunnetuimmista teoksista. Minimalistisessa elokuvassa kuljetaan läpi aavikon ja keskustellaan ihmisten kanssa elämästä. Tarinassa ei tapahdu mitään suurta, mutta ihmiset kasvavat pienin askelein. Lämpimät värisävyt saavat autiomaan näyttämään hienolta, näyttelijät ovat erinomaisia ja hidastempoinen kerrontatapa rauhoittavaa seurattavaa. Jos The Desert Bride olisi julkaistu Polkupyörävarkaan aikoihin, ylistettäisiin sitä yhtenä elokuvahistorian suurista. Nyt se on vain pätevä mutta latteaksi jäävä uudelleenlämmittely arkisesta aiheesta hyvin toteutetulla dialogilla varustettuna. Luultavasti viiden vuoden kuluttua sen olemassaoloa ei muista kukaan. (JM)

April’s Daughter (2017)

Meksikolaisessa April’s Daughterissa 17-vuotias Valeria on viimeisillään raskaana. Siskonsa luona asuva nuori nainen ei ole kertonut äidilleen raskaudesta, ja yhteydenpito perheeseen on muutenkin jäänyt vähälle. Asiat muuttuvat, kun joogasta intoileva äiti yhtäkkiä ilmestyykin kuistille ja ilmoittaa tukevansa tytärtään täysin.

Alkuun äiti kuvataan tyttärilleen parasta haluavana laajakatseisena tapauksena. Siksi onkin mielenkiintoista, että elokuvassa tapahtuva raivo kohdistuu nimenomaan äitiin, vaikka esimerkiksi pikkulapsen isän vanhemmat suhtautuvat asiaan dumppaamalla tämän tavarat Valerian kodin eteen. Tässä vaiheessa elokuvaa äiti on oikeastaan ainoa hahmo, joka näyttäytyy hyväntahtoisena, mutta vähitellen elokuva alkaa paljastaa, miksi yhteydenpito on katkennut. Äidin silmissä lihava isosisko joutuu laksatiivikuurille ja Valerian synnytettyä vauva alkaa tuntua yhä enemmän omalta eikä lapsenlapselta.

Loppujen lopuksi lähes kaikki elokuvan hahmot ovat vain itsekeskeisiä oman etunsa tavoittelijoita. Valerian isä on jättänyt perheensä ollakseen nuoremman naisen kanssa, äiti kaappaa lapsen käyttääkseen sitä omiin tarkoitusperiinsä ja vauvan isän vanhemmat haluavat kuluerän pois silmistä. Oikeastaan ainoa lapselle hyvää tahtova ihminen on tämän isä, joka on elokuvan aikana niin pahasti kuutamolla, että häntä viedään joka suuntaan. Aidosti hyvää haluavat ovat siis niitä, jotka jäävät jalkoihin. Valeriallekin tärkeämpää tuntuu olevan kosto kuin oma lapsi. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä absurdimpeja käänteitä siinä tapahtuu. Valitettavasti fokus vaihtuu liian usein, eivätkä kaikki vaihtelut ja ääripäät tue toisiaan, jolloin April’s Daughter on epätasainen mutta jokseenkin mielenkiintoinen sillisalaatti, jossa oma etu menee kaikkien muiden edun edelle. (JM)

Beauty and the Dogs (2017)

21-vuotiaan Mariamin baari-ilta saa ikävän käänteen, kun paikalliset poliisit raiskaavat hänet. Järkytyksen kanssa kamppailevan nuoren naisen pyrkimykset päästä lääkäriin torpataan sillä, ettei hän ole tehnyt rikosilmoitusta. Rikosilmoituksen tekeminen taas on hyvin vaikeaa, koska poliisit eivät suostu pilaamaan julkisuuskuvaansa tai tekemään karhunpalvelusta työkavereilleen. Pian rikoksen uhriksi joutunut on syyllinen tapahtumaan. Onko siveellistä kulkea tuollaisessa mekossa? Mitä ulkona kävelevä nainen voi muka olettaa? Pitääkö aina syyllistää niitä, jotka puolustavat lakia ja oikeutta?

Beauty and the Dogs näyttää sukupuolten väliset erot ihmisarvossa karulla tavalla. Syyllistävä mieslauma saa nopeasti oikeuksiaan vaativan naisen tuntemaan häpeää ja miettimään koko jutun unohtamista. Sosiaalinen häpeä raiskatuksi tulemisesta on niin iso, että poliisit pelottelevat sillä jatkuvasti uhkaillen naisen säädyttömyyden päätyvän julkiseen tietoon aivan kaikkialle. Poliisien korruptio ei välttämättä ulotu jokaiseen aihetta käsittelevään, mutta niin sanotut hyvätkin lainvalvojat yrittävät saada Mariamin luopumaan syytöksistä, koska yhteiskuntarakenne ei enää kestä tällaisia juttuja. Jos rakastaa maataan, täytyy tällainen vain hyväksyä. Jatkaminen on helpompaa ilman isoa ja häpeällistä prosessia. Ei kukaan halua raiskattua naista vaimokseenkaan.

Elokuva on tehty yhdeksällä pitkällä otolla, jotka ovat keskimäärin noin kymmenen minuuttia pitkiä. Kamera kulkee hahmojen mukana loputtoman tuntuisilla sairaaloiden ja poliisiasemien käytävillä luoden klaustrofobisen tunnelman. Pimeät ja lohduttomat rakennukset yhdistettynä Mariamin henkiseen tuskaan luovat elokuvaan kauhua, joka kärjistyy kohtauksissa, joissa syyttelevät poliisit käyvät niin uhkaaviksi, että paras ratkaisu on karkuun juokseminen. Sairaalakauhun yhdistäminen oikean elämän epäkohtiin tekee Beauty and the Dogsista hyvin mielenkiintoisen elokuvan, jota päähenkilöä esittävän Mariam Al Ferjanin hämmentävän aidon oloinen ahdistus ja hyperventiloiva oksennuksen pidättely tukee erinomaisesti. Pitkät otot eivät anna näyttelijöille mahdollisuutta päästä pois roolistaan, jolloin lopputulos on piinaavan realistinen.

Sukupuolten epätasa-arvo tulee elokuvassa surullisella tavalla selväksi. Kun omia oikeuksia valvovaan ja puolustavaan auktoriteettiinkaan ei voi luottaa, alkaa ihminen helposti uskoa olevansa muita alempiarvoisempi. Kun vastapuoli käskee sinua jatkuvasti unohtamaan asian ja katoamaan, alkaa se tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin julkinen häpäisy. Lopussa nähdään pieni toivon pilkahdus, mutta yhden ihmisen mahdollisuudet muutokseen ovat siitä huolimatta vähäiset. (JM)

Two Irenes (2017)

 Brasilialaisessa kasvutarinassa elokuvan päähenkilö Irene saa kuulla isänsä elävän kaksoiselämää toisen perheen kanssa. Myös toisesta perheestä löytyy Irene-niminen tytär, johon päähenkilö tutustuu. Tästä saadaan puitteet tutkia nuorten naisten kasvuun liittyviä ystävyyssuhteita ja kilpakumppanuuksia.

Isän kaksoiselämä on elokuvan onneksi vain syy käynnistää tapahtumat, koska kaksoiselämää itsessään ei elokuvassa käytetä – tai pyritäkään käyttämään – mitenkään kekseliäästi. Pääpaino on kahden suurin piirtein samanlaisen tytön kasvussa. Elokuvan alussa päähenkilö on hieman hiljainen ja huomiotta jäävä, kun taas toisen perheen tyttö on se, joka on tottunut saamaan huomiota pojilta ja kaiken haluamansa. Vaikka tytöt ovat sisaruksia, keskittyy elokuva ystävyyssuhteeseen. Two Irenes on ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun siinä esitetään sanattomasti ja hyvin hienovaraisesti kateuden tuntemuksia, joita molemmat tytöt käyvät läpi. Osien vaihtuessa myös kilpailun kohteet muuttuvat, mikä antaa molemmille elokuvan keskiössä nähtäville näyttelijöille tilaa esittää erilaista roolia ja jopa toisiaan. Ratkaisuna tämä on pätevä, koska nyt molemmista hahmoista paistaa nuoruuden epävarmuus omasta itsestä ja tuntemus siitä, että muut ovat jollain tavalla parempia, kauniimpia tai aikuismaisempia.

Mitään ihmeellistä lasten kasvamisesta aikuiseksi elokuva ei sano. Isän kaksoiselämää käytetään kuvastamaan lempilapsen aseman ja huomion tavoittelua. Kaksi erilaista perhettä toimivat hyvänä alustana pohdiskella nuorten tuntemaa riittämättömyyttä. Elokuvassa se kulminoituu kilvoitteluun ja kateuden tunteeseen.  Tämä on uskottavaa, mutta pyörää ei keksitä uudelleen. (JM)

Lucky (2017)

91-vuotias Harry Dean Stanton otti ja meni kuolemaan. Luckya katsoessa on vaikea olla miettimättä tätä. Sivuosien mestarin viimeiseksi rooliksi jäi ironisesti pääosa. Näin pian näyttelijän kuoleman jälkeen elokuvasta kirjoittaminen saattaa mennä sentimentaaliseksi lässyttämiseksi, vaikkei henkilöpalvonta kuulu repertuaariini. Joten sen suuremmitta muistopuheitta: elokuva käsittelee vanhenemista ja kuolemaa. Yli yhdeksänkymppinen terve mies elää niin sanotusti kuin viimeistä päivää. Lääkäri käskee Luckya elämään elämäänsä, ja ihmettelee, kuinka hyvässä kunnossa herra on ikäisekseen. Tupakkaa palaa vähintään aski päivässä ja iltaisin baarissa maistuu bloody mary. Mainoslauseissa elokuvaa kuvataan yhdeksänkymppisen ateistin henkiseksi matkaksi. Tämä on helppo allekirjoittaa.

Kun Luckyn ystävän, David Lynchin tulkitseman outolinnun, kilpikonna karkaa, tilanteen puinti naurattaa ja surettaa samaan aikaan. Eläinkumppanin katoamista surraan, koska kilpikonnat saattavat elää yli satavuotiaiksi. Onneksi symbolisen kohtauksen merkitystä korostetaan huumorin keinoin, mikä on muutenkin vähäeleisen ja verkkaisesti etenevän Luckyn valtteja. Elokuvan paras juttu on se, ettei siinä tapahdu mitään. Se on vain pieni hetki sen hahmojen arkea.

Itsekin enemmän sivuosissa ansiota keränneen John Carroll Lynchin ohjaama Lucky jäänee historiaan kummallisuutena Stantonin poismenon johdosta. Se todistaa myös sen, että kyseessä oli luonnenäyttelijä, joka vaatimattomuudellaan peittosi kovaääniset diivailevat maailmantähdet. Stantonin viimeistä roolia voi pitää merkittävänä, ja etenkin kohtaus, jossa Lucky avautuu kuolemanpelostaan, on kylmäävä. Kaikki kuolemme joskus. Se on fakta. Asian miettiminen on turhaa, ja ajatuksen voi kiteyttää, kuten elokuvassa sanotaan: ”Ajattele aikaa ennen syntymääsi. Ehkä kuoleman jälkeinen aika on samanlaista?” Ennen kuolemaa on hyvä löytää sisäinen harmoniansa. Luckyn katse lopussa kameraa kohti kertoo hänen löytäneen rauhan. Toivottavasti Stanton löysi tämän saman näytellessään viimeisen roolinsa. (TP)

Kosketuksissa (2017)

Elokuvassa unet ovat portteja todellisuuden takamaille, inhimillisen illuusion hedelmiä, väliaikaisia vapautuksia, seikkailuja kahden ihmisen kollektiiviseen tajuntaan, jossa he – kaksi korkeasti koulutettua teurastamotyöntekijää, Endre (Géza Morcsányi) ja Mária (Alexandra Borbléy) – tapaavat saksanhirviksi muuttuneina. Naurettava idea on saatu näyttämään uskottavalta. Uni on osa todellisuutta, jossa kaikki on mahdollista, mutta todellisuus, jota janoamme, on kuitenkin raadollista ja toisinaan hirveää. Sellaisena teurastamoympäristöön sijoittuva elokuva sen esittää, samaan aikaan kauniina, että myös sietämättömänä, kiehtovana että puuduttavana, paikkana jossa ainoita lohdun tyyssijoja ovat unemme.

Tällaiseen elokuvaan sopii hyvin se, että sen katsoja nukahtaa hetkeksi elokuvateatterin suojaavaan hämärään, ja herää sitten nähdäkseen edessään omituisen tarinan, jonka valo suihkuttaa valkokankaalle, kahden ihmisen alitajunnaisesta yhteydestä. Elokuvantekijä Ildikó Enyedi piti kahdeksantoista vuoden tauon työstään. Tehdessään nyt elokuvan, joka voitti Berliinin elokuvajuhlilla pääpalkinnon, hän palasi puikkoihin hienovaraisella tyylillä. Sen voisi kuvailla tutkivan minkä tahansa parisuhteen vaikeuksia, ihmisten välisen kommunikaation hankaluutta, ujouden ansaa, tilannetta jossa ulkopuolisuuden tunne voi muuttua voimavaraksi. Niin ainakin uskon tapahtuvan Márialle. Hän on uusi työpaikalla, jonkinlainen työnvalvoja. Hän saa mainetta heti tarkkuudestaan, mutta käyttäytyy ihmisiä kohtaan etäisesti kuin vältellen todellisia tuntojaan, elellen yhteisössä kuin jääpuikko savannilla.

Tunsin myös elokuvan kuvastavan jonkin verran yksinäisyyden, masennuksen ja toivottomuuden alhoja, mutta tavalla joka todella oli hienovarainen ja jopa – mielestäni – etäännyttävä, ehkä jopa hieman pitkäveteinen. Ehkä siksi nukahdinkin elokuvan aikana. Koin, etten menettänyt mitään kovin tärkeää. Elokuvan, inhimillisen illuusion hedelmän rauhallinen rytmi ja kuvien verkkainen juoksutus, niihin vangittu yksinäisyys ja outo lohduttomuus, viekoittelivat minua uneen. Tajusin, että kuvavirrassa edessäni oli jotain liian kaukaista omalle elämälleni, mutta samalla myös tuttua, oudolla tapaa läheistä. Nimittäin kuka ei voisi myöntää olleen kokematta hetkiä, jolloin yhteyden saaminen tuntuu vaikealta. Sen lisäksi, että sellainen yhteys, kuin jonkinlainen yhteinen alitajunta, näyttäytyy todellisuuttakin voimakkaammin nimenomaan juuri silloin, kun ihminen on unessa eli lähempänä tiedostamatonta. Jolloin vain ravistelemalla itsensä hereille unesta voi tuntea tuon kaiken kauniin olleen vain aivojen luomaa illuusiota. Niin kuin kuolemassa, jossa ihminen herää elämästä. (JNy)

Share

Lisää luettavaa: