Kolmannessa osassa Rakkautta & Anarkiaa -raporttiamme käsitellään kauhua, jännitystä, rikoksia ja fantasiaa. Toimittajina Joonatan Nikkinen, Joonas Nykänen ja Tuomas Porttila. Kaikki Rakkautta & Anarkiaa 2017 -tekstit ovat luettavissa täältä.

Rendel (2017)

Yksi oleellinen syy elokuvan epärealistisuuteen, joka ei aina mielestäni ole paha asia, mutta tässä tapauksessa kääntyy negatiiviseksi, liittyy sen viljelemiin epäloogisuuksiin. Miten esimerkiksi ilmeisesti polttomoottorinaan vain kostonhimo supersankari Rendel (Kris Gummerus), synkkä kostaja, pystyy mätkimään ilmat pihalle kymmenistä rikollisista ja voittamaan kuolematta häntä selvästi fyysisesti vahvemmat viholliset, pudottamaan festivaalikatalogin mukaan ”kriminaaleja ja palkkatappajia lähes liukuhihnameiningillä”? Pukunsa takana Rendel nimittäin näyttää melko heiveröiseltä. Tämä ei kuitenkaan ole niin silmiinpistävää kuin se suuri ruumiiden määrä, jonka hyvin liipaisinherkät viholliset tuottavat.

Ehkä ainoastaan elokuvan tyyli, sen tapa matkia välinpitämättömästi amerikkalaisia esikuviaan (Darkmania, Punisheria, Daredevilia, Batmania…) vuosikymmeniä jäljessä, eikä vain tämä, mutta myös silmitön väkivalta, epärealistisuus ja musiikkiraidat vieraannuttavat minut siitä. Nukahdan elokuvateatterissa hetkiseksi mieluummin kuin seuraan palapelimäisesti rakentuvaa toimintaa, jossa viljellään väkivaltaa yhtä paljon kuin kiroillaan. Eli paljon. Hyvin paljon.

Vaikka osa itsestäni tahtoo pitää elokuvasta – kai vain siksi, että toivoisin hyvää kotimaiselta elokuvalta – minun täytyy tunnustaa, että kuten suurin osa näkemistäni uusista kotimaisista elokuvista, elleivät ne kaikki, myös Rendel on hutera ja melko mitäänsanomaton tekele (ehkä olen vain istunut väärissä näytöksissä). Vaikka Suomen elokuvaan se tuo tuoreena supersankarielokuvan, se ei tuo mitään uutta supersankarielokuvaan.

Päävihollisen kamppaillessa epäonnistuneesti isänsä, äveriään rikollispomon, kunniasta, huomiosta ja rakkaudesta, nahka-asuinen janari rupeaa lahtaamaan porukkaa sekaantuessaan ensin epäilyttävään lääkebisnekseen. Vastustajat mukiloidaan pääasiassa nyrkein. Kekseliäin tappotapa on lyödä roiston kasvot korkeajännitteiseen sähköpisteeseen, niin että räiskyy ja rätisee. Mikkelistä luodaan uusi Gotham city. Alkukuvat lupaavat jotain Watchmenin (2009) tyylistä. Sen jälkeen hyvin nopeasti tulee selville, millaisesta elokuvasta on kyse. Watchmenin ironiasta ollaan kaukana. Elokuva on vakava. Aikatasot on rakennettu jonkin Pulp Fictionin (1994) tapaan epäkronologisiksi. Syy, miksi mieletöntä väkivaltaa sisältävä elokuva ei tunnu realistiselta (”tässä äärimmäisen väkivaltaisessa maailmassa”Lauri Timonen), voi johtua sen viljelemästä Tarantino-tyylisestä mutta selvästi huonommasta dialogista. Sen on kai tarkoitettu olevan hauskaa. En kuitenkaan kuule naurua muilta kuin tekijöiltä itseltään.

Varmaa on, että se yrittää tyylitellä väkivaltaa jonkun Sin Cityn (2005) tapaan ja että tyylitellyn väkivallan ei pidä ollakaan realistista. Rendel on supersankarina hahmo, jonka tekijä mainosmies Jesse Haaja sanoo kehitelleensä ensimmäistä kertaa nuoruudessaan matematiikan tunnilla, ja joka on jonkinlainen hybridi Darkmania, Batmania ja Punisheria. Kuvaaja Tero Saikkonen on tehnyt Bunny the Killer Thingin (2015). Totta puhuakseni, tuo elokuva tulee mieleen Rendeliä katsoessa. ”Moni ihminen joutui tekemään tämän eteen enemmän kuin uskoin”, ohjaaja sanoo.  Useampaan maahan myyty elokuva on kaksikielinen kansainvälistä markkinointia silmällä pitäen. Viidessäkymmenessä päivässä ympäri Suomea suurella tekijäryhmällä kuvattu elokuva ei paljon henkisiä virikkeitä tarjoa. Sen voisi kuvailla olevan häpeämätöntä eskapistista toimintaa. Markkinatuote. Ideoiltaan kopio. Eniten vaivaa ja aikaa on laitettu siihen, että elokuvasta saataisiin näyttävä ja se saataisiin myytyä eteenpäin – että se takoisi rahaa. Rendelin tuoreus Suomessa kertonee eniten siitä, kuinka jälkijunassa suomalainen elokuva tulee. (JNy)

Creepshow – yöjuttu (1982)

Heinäkuun 16. 2017 ajasta ikuisuuteen siirtyneen George A. Romeron ja esityspäivänä seitsemännen kerran pyöreitä täyttäneen Stephen Kingin kunniaksi nähtiin Suomen kankailla ensimmäistä kertaa yli neljännesvuosisataan näiden kahden yhteistyön mustunut hedelmä. Edellisen ohjaama, jälkimmäisen käsikirjoittama Creepshow on epäilemättä tuttu jokaiselle kauhuelokuvaharrastajalle. EC-yhtiön pahennusta herättäneisiin sarjakuviin (joihin nimikkojulkaisun ohella kuuluivat myös sellaiset kustanteet kuin Tales From the Crypt ja Vault of Terror) perustuva antologiaelokuva ei tietenkään ole lajissaan ensimmäinen. Inspiraation lähteet löytyvät kymmenisen vuoden takaa, jolloin Freddie Francis ohjasi kuvasarjalehtien innoittamana hyvin samanhenkisen tarinakoosteen Haudan tuolta puolen (jolle Roy Ward Baker puolestaan kuratoi 1973 jatkoa nimellä Ääniä haudasta). Moni kauhuohjaaja on kiittänyt verta ja epäsovinnaisuuksia avohaavoistaan pursottaneita ja lopulta sensorin kirveen alla itse mestatuksi joutuneita EC Comicsin julkaisuja vaikuttajikseen aikana, jolloin valkokankaan graafisimmat shokkikohtaukset nähtiin jossain Luis Buñuelin Andalusialaisessa koirassa.

Anarkistiselle mustesuolenpätkäannokselle koitunutta kohtaloa ja tälle mullan läpi nostetun keskisormen muodossa annettua protestia peilaa leffan kehyskertomus. Pikkuvesselin isä nakkaa tämän lehdet mäkeen, sillä onhan moinen törky haitaksi kelle tahansa ameebaa ajattelevammalle olennolle. Kadulle kieppumaan jäävä julkaisu ryhtyy tarjoilemaan teatteriyleisölle kornien oheistuotemainostensa ohella kansiensa välistä löytyvät viisi hitsin karmivaa tarinaa. Itsetietoisen roskaisuuden ja poskessa olevan kielen vuoksi enemmän komedian kuin kauhun saralle kallistuvat, keskimäärin parinkytä minuutin pituiset pätkikset ovat riittävän erilaisia pitääkseen mielenkiinnon vireänä loppuun saakka, vaikka leffan olisi jo nähnyt. Stoorit vaihtelevat isänpäiväkakkuaan vaativasta zombipapasta elokuvan huonoimman roolin vetävän Kingin tulkitseman maajussin eläväksi pensaaksi muuttumiseen ja Leslie Nielsenin hukuttaman pariskunnan kostoretkestä yliopiston kellarin arkussa toistasataa vuotta levänneen apinahirviön mellastukseen – unohtamatta tietenkään kirjaimellisesti ihon alle ryömivää torakkahuipennusta, jossa raharikkaan kusipään viemäri suorastaan tulvii elämää. Sarjakuvien hengen mukaisesti vilpilliset ja kieroja juonittelevat saavat palkkansa, tuonpuoleisessa lunastettavan shekin ollessa arvossaan armoton.

Jos Creepshow on DVD-formaatissa esityksenä hieman vaisuhko, avautuu sen hienous jälleen kerran kollektiivisesti seitsemännen taiteen palatsin salissa 35-millisenä koettuna. Monet muussa yhteydessä puulta maistuvat vitsit, kuten gorillamonsteriepisodin haavekuvat vaimon murhasta, pääsivät isolla yleisöllä oikeutukseensa. Myös samaisen jakson upeat, aina boksipedon hyökkäysten sattuessa käyttöön otetut, punaista ja sinistä hyödyntävät väriefektit näyttivät kankaalla meheviltä. Tehosteet ovat aiheeseen istuvan kökköjä ja sarjakuvaruutujen käyttö sekä sivujen plärääminen tarinankuljetuksen tehokeinona nokkela, 70-luvun brittisuunnannäyttäjistä puuttuva oivallus. Outrossa huonon maun kasvattama tekijätiimi pääsee vielä pistelemään neuloja autoritääristä holhoajaa esittävään nukkeen. Katsoja puolestaan voi tuntea olevansa osa sitä uutta kadotettujen sukupolvea, joka kauhukulttuurin mukista nauttiessaan lähenee joka pillin imaisulla tuuman kohti Kalevin helvettiä. (JNi)

Fantastic Planet (1973)

Epätasaisehkon uran animaation parissa luoneen René Laloux’n – Suomessa myös nimellä Levoton planeetta tunnettu – Fantastic Planet on psykedeelinen, unenomainen ja ennen kaikkea kantaa ottava piirroselokuva. Stefan Wulin romaanista sovellettu, Ranskan ohella tsekkoslovakialaista tuotantoa oleva tarina sijoittuu omituiselle planeetalle, jossa sini-ihoiset ja särkisilmäiset draag-humanoidit pitävät valtaa. Pallon puskissa elelee myös erehdyttävästi homo sapiensia muistuttavia omeja. Nämä draagien kämmenille mahtuvat elukat ovat näkökulmasta riippuen joko hellyyttäviä lemmikkejä tai hyödyttömiä tuholaisia.

Filmin alkupuoli keskittyy kuvaamaan draag-tyttö Tiwan rakkautta Terriksi ristimäänsä omiin. Tiwa syöttää Terriä kaatamalla papanoita tämän niskaan, juottaa häntä lapsenomaisen kovakouraisesti upottamalla tämän päätään myöten vesimaljaan ja pukee tämän ylle erilaisia pieniä vaatekappaleita. Kuten muutkin omit, myös Terrin kaulassa on karkaamisen estävä panta, joka hilautuu napin painalluksella isännän luo. Toinen osio alkaa luontoon karanneen Terrin kohdatessa muita omeja, jotka poistavat tämän pannan. Inhimillisestä ulkokuorestaan huolimatta lähinnä säälittäviltä pikkueläimiltä tuntuvien omien elämä saa nopeasti syvemmän merkityksen näiden osoittautuessa selkeästi älykkäiksi, keskenään kommunikoiviksi ja oman yhteiskuntamallinsa sekä hierarkiansa omistaviksi elollisiksi (ajattelen, siis olen?). Itseään alempiin olioihin välinpitämättömästi suhtautuvien draagien ryhtyessä inhon sekaisesti tallomaan omeja, nousevat nämä laittamaan herrarodulle kampoihin.

Fantastic Planetin kokee helposti allegoriaksi ihmisen ylimielisestä suhtautumisesta eläimiin ja niiden kohtelemisesta esineen kaltaisina tunteettomina kapistuksina. Ihmisen asettaminen arkisten eläinrääkkäystilanteiden altavastaajan asemaan lienee monelle silmiä avaavaa: tökkivää sormea vauva sylissään karkuun juokseva äiti, lasten lemmikeillään huvin vuoksi järjestämät tappelumatsit ja eritoten loppupuolen tuholaistorjunnan nimissä toteutettu massateurastus ovat toki omiaan siirtämään katsojan edes hetkeksi toisen osapuolen nahkoihin. Elokuvan jako kahteen – sekä vahvojen että heikkojen perspektiivistä nähtyyn – puoliskoon korostaa sanomaa loistavasti. Myös alussa avainhenkilönä olevan Tiwan katoaminen on ratkaisuna mainio: vaikka tyttö jää suremaan kotieläintään, ei jälkimmäinen lopulta kaipaa emäntäänsä – tunneside ei ole molemminpuolinen.

Ulkoisesti filmi on samaan aikaan sekä kaunis että irvokas. Hieronymus Boschin ja Moebiusin erinäiset työt mieleen tuovassa kuvastossa on outoine eläimineen, kasveineen ja ympäristöineen tietyllä tapaa jotain sympaattista, mutta silti hyvin karmivaa. Tämä karsastus syntynee vieraannuttavan miljöön ohella ennen kaikkea siitä, ettei turvaa ole: syöpäläisen asemassa olevan ihmisen vaihtoehtona on joko elää draagien orjana tai vihamielisessä, toinen toistaan häijymmin tavoin saalistaan hamuavien petojen täyttämässä maailmassa. Luonnon julmuus tiivistetään parhaiten kohtauksessa, josta munastaan vastasyntynyt hymyilevä örkki päättää saman tien päivänsä, annettuaan paikalle sattuvan isomman otuksen nuolla tätä – ele, jota elämän vasta aloittanut mitä luultavimmin piti hyväntahdon osoituksena. Ympäröivä todellisuus on armoton, karu eikä tarjoa tuttuja muotoja tai kotoisia näkyjä. Tämä luo atmosfäärin olemisesta jossain kaukana, heräämisestä keskeltä perkeleellistä, uudeksi todellisuudeksi osoittautuvaa painajaista. Tuntematon pelottaa siinä missä myös tieto siitä, ettet todellakaan ole tilanteessa niskan päällä.

Animaatio on paikoitellen kankeaa, mutta jäykkyys istuu epärealistiseen kokonaisuuteen yhtenä pyörän osana. Samoin voi sanoa myös rainan sävelmistä, joiden henki vaihtelee utuisien kautta jazzahtaviin ja aina suorastaan uhkaaviin. Vaikka pienenä särmänä omakohtaisesti koin pätkän päättyneen hivenen kesken, on lopputulos silti kiistatta mestariteos, jonka tasoiseen upeuteen Laloux ei tuon koommin enää yltänyt. (JNi)

Animals (2017)

Surrealistisin keinoin on kerrottu tarinoita iät ja ajat. Mestarillisia tulkintoja on nähty monesti, mutta vuoden suuri yllätys tulee käkikellojen maasta. Puolalaistaustaisen Greg Zglinskin Animals on moniulotteinen tarina. Nainen hyppää ikkunasta, perässä kurkistaa mies veitsen kanssa. Mitä todella tapahtui? Zglinski lienee katsonut Lynchin ja Polanskin avainteoksia, koska hänen kuvansa eivät päästä irti. Tavallisen oloisen kerronnan alta kuoriutuu surrealistinen sekametelisoppapurkki, jonka avaaminen on yhtä haastavaa kuin juominen ylösalaisin.

Parisuhdeongelmiaan maalle selvittämään lähtevä parikunta elää painajaisessa. Nick pettää Annaa yläkerran naapurin kanssa. Anna aavistaa tämän mutta vannoo silti rakkautta miehelleen. Matkalla parisuhdeparantolaan tapahtuu onnettomuus, jossa auto törmää lampaaseen. Kolhun päähänsä saanut Anna ei muista, kuinka pitkään häntä on hoidettu ja miksi hänet on päästetty sairaalasta pois. Nick on innoissaan, kun he saavat mökillä kunnon lammaspaistia. Paikallinen kulkukissa puhuu sujuvaa ranskaa, tilanteet alkavat vääristyä ja todellisuus kadota.

Zglinskin tajunnan laajentava ohjaus pitää huolen, ettei elokuvan tempo sammu. Painajaismainen kuvasto onnistuu sekoittamaan todellisuuden ja unen yhdeksi isoksi lumipalloksi. Tämä pallo kasvaa vieriessään suureksi. Tarinaa höystetään hyvällä näyttelyllä ja dialogilla. Hahmojen tuskan ja ilon tuntee aidosti. Näyttävissä alppimaisemissa kuvattu Animals onkin kaikkea muuta kuin helppo. Moniulotteisen kerronansa vuoksi se on suotavaa katsoa ajatuksen kanssa, mutta silloinkaan Zglinskin visio ei välttämättä aukea. Uusintakatselu on paikallaan, että kaikkiin tarinan nyansseihin voi toisella kerralla perehtyä paremmin. (TP)

The Marker (2017)

Köyhän miehen Tom Hardy viiltää vahingossa narkkariäidin kurkun auki. Tytär on piilossa sängyn alla ja näkee tämän. Vankilaan jouduttuaan viiltäjä saa aikaa miettiä tekojaan. Siellä opitaan elämästä ja vapauden koittaessa on aika sovittaa synnit. Sielun puhdistus alkaa siitä, kun herra etsii käsiinsä teiniksi kasvaneen tytön. Voisiko kliseisempää stooria olla?

Näitä synninpäästöä käsitteleviä jännäreitä tuppaa tulemaan Brittein saarilta kuin sieniä sateella. Yleensä niiden laatu on vaihteleva ja sekaan mahtuu todella pahoja tuhnuja. The Markerin idea on hyvä, mutta sen toteutus kärsii huonoista valinnoista. Roolihahmoissa ei ole tarpeeksi karismaa. Tarinaa on myös tiivistetty liiaksi. Alun jälkeen hypätään lähes suorilta käsin sielunpuhdistusvaiheeseen, jolloin koko kärsimyksen näyttäminen vankilassa jää pintaraapaisuksi. Menneisyyden haamujen kanssa kirjaimellisesti painiva pääosapallinaama ei herätä vihan tunteita, mutta jää niin hajuttomaksi ja mauttomaksi henkilöksi, ettei hänestä saa mitään irti. Sivuroolissa nähtävä John Hannah on täysin turha, kuten kaikki muutkin elokuvan näennäisesti keskeiset hahmot.

Anteeksiannon merkitystä pyritään korostamaan vähäeleillä keinoilla, mikä johtaa lopulta siihen, ettei hahmojen välille synny tarvittavaa kemiaa. Jotain hyvääkin mukaan on onnenkantamoisena eksynyt, sillä yölliset kadulla kuvatut hetket tuovat hyvässä mielessä mieleen Michael Mannin tavan kuvata neonvaloisia katuja. Miksikään neo-noirin uudeksi messiaaksi The Markeria on vaikea lähteä kutsumaan, koska sen keston aikana tapahtuu järin vähän mitään viileää ja meininki pitää muutenkin jarrun tiukasti pohjassa. (Elokuvan) luojaa voi kiittää, että kokemus on alle puolessatoista tunnissa ohi. (TP)

November (2017)

Virolainen elokuva on minulle kuriositeetti. Perehtymättömyys veljeskansamme filmituotantoon on oma vikani. On myös hyvin mahdollista, että 90-luvulla uudelleen itsenäistynyt pieni etelänaapurimme alkaa vasta löytää identiteettiään. Yllätykseksi on ilo huomata, että November edustaa puhdasta arthousea. Rainer Sarnetin ohjaus löytää visionsa Ingmar Bergmanin kuin myös Andrei Tarkovskin tuotannoista.

Mustavalkoisena kuvattu November sijoittuu määrittelemättömään historialliseen aikaan Eestissä. Keskiössä on yhteisö, jota vaivaa rutto ja musta magia. Samaan aikaan paikallinen nainen ulvoo kuuta ja muuttuu sudeksi. Saksalainen paroni (ihmistuhatjalkaisia rakentanut Dieter Laser) pitää maata kurjuudessa ja kulkee kivikasvoisena ympäri kartanoaan.

Taide-elokuvagenreen mukiin menevästi November on upeasti kuvattu ja visuaalinen kokonaisuus. Mustavalkoinen kuvaus näyttää jokaisessa kohtauksessa persoonalliselta, vaikka aiemmin mainitsemani esikuvat ovat jatkuvasti läsnä. Ihmisten kasvoilta paistaa rosoisuus, likaisuus ja epätoivo. Lähikuvat luovat mielenyhteyden juuri bergmanilaiseen kuvastoon. Vankkuutta väittämälle saadaan hirsimökkien käytöstä, luontomiljööstä ja uskontoa käsittelevistä momenteista.

Mystinen ilmapiiri kulminoituu siihen, että kaikki kylän asukkaat ovat enemmän tai vähemmän surkeassa jamassa olevia rumia ihmispoloja. Eesti kuuluu eestiläisille – se käy selväksi Novemberissa. Vapautensa puolesta taistelleet virolaiset näkevät asian näin: Kaikki mikä, on heidän maallaan, on myös heidän omaisuuttaan. Näin ollen Sarnet käsittelee raskaita aiheita ja ottaa kantaa pitkään alistettuna olleen Viron nykyasemaan.

Sen paremmin tuntematta lähdemateriaalia, jona on toiminut Andrus Kivirähk bestseller-kirja Rehepapp, voin todeta Novemberin olevan aidosti hieno kokemus, jonka katsominen on erittäin suotavaa kaikille arthousen ystäville. Symboliikkaa voisi puida enemmänkin, mutta on paljon suotavampaa katsoa elokuva kuin lukea enempää paskanjauhantaani. (TP)