Rakkautta & Anarkiaa 2017, osa 4

Neljännessa ja viimeisessä osassa Rakkautta & Anarkiaa -raporttiamme käsitellään dokumenttielokuvia. Toimittajina Jyri Majuri, Joonatan Nikkinen, Joonas Nykänen ja Tuomas Porttila. Nykäsen pitkä arvostelu festivaalilla esitetystä The Venerable W.:sta on luettavissa täältä.  Kaikki Rakkautta & Anarkiaa 2017 -tekstit ovat luettavissa täältä.

Craigslist Allstars (2016)

Nuoren suomalaisen naisen kameran muistitilaan on tallentunut niitä omituisia asioita, joihin sen omistaja on ajautunut Amsterdamissa, Berliinissä ja Tokiossa. On eri asia, tulisiko niiden kiinnostaa ketään, ja voitaisiinko ne tulkita outoja taipumuksia omaavien ihmisten hyväksikäytöksi. Vaikka jokainen elokuvassa ollut henkilö on tietääkseni aluksi suostunut kuvattavaksi, välillä on epävarmaa tiedostavatko kankaalla näkyvät ihmiset olevansa kuvauksen kohteina. Näin on muun muassa leffapiirakan masturbaatiokohtauksessa, jossa kuin brechiläisestä etäisyydestä, toisesta huoneesta käsin nähdään miehen masturboivan.

Leffa on lyhyt ja yksinkertainen, mutta silti sitä on vaikea sulattaa. On kuin tekijä haluaisi esitellä – ikään kuin jonkin sortin hyönteistutkija, joka tässä tapauksessa sattuu tutkimaan ihmisiä, miehiä – itseään ja tuntemattomista miehistä löytämiään seksuaalisia taipumuksia, muun muassa ruoskintaa, köytettynä olemista, piiskaamista, naiseksi pukeutumista ja itsensä paljastelua, ollen näin ollen eräänlainen nollan budjetin In the Basement (2014), usein hyvin epäselvästi ja huonosti videoitu seksipäiväkirja, joka hyödyntää nollan euron tekniikoita aina zoomaamisesta erilaisten linssien käyttöön.

Päätähti on elokuvan tekijä itse (ja hänen kameransa), nainen joka on laittanut itsensä likoon, suostunut muun muassa köytettäväksi, sen sijaan, että odottaisi vain muilta vastaavaa perversioiden paljastusta. Hän näyttää ja tuntuu omalta itseltään, sillä hän on oma itsensä, mutta en tiedä, onko hän hyvä elokuvantekijä vai pelkästään ekshibionistinen tirkistelijä, sillä välillä elokuvaa katsoessa tuntuu lievästi siltä, että joku heittäisi koiranpaskasateen katsojan päälle. Mutta on elokuvassa hetkensä, vaikken osaa päättää, mitä mieltä siitä tulisi olla. Tirkistelijälle se saattaa olla juuri sopiva, mutta kriittisimmät ja ennakkoluuloisimmat katsojat se pyyhkii luotaan kuin kampa täit tai niin kuin jonkin eläimen jätökset karkottavat puhtaat ihmiset luotaan.

Armeliaaksi ominaisuudeksi voidaan mainita elokuvan kesto, sillä hieman yli tunnin mittaista elokuvaa ei voi ainakaan syyttää ylipituudesta, mikä tänä aikana, kun melkein jokainen elokuva venyy yli kaksituntiseksi, on hyvin lohduttavaa ja piristävää. Elokuvana se on mahdollistunut tässä ajassa vain, koska kaikista suurimmat amatöörit voivat nyt kuvata ja tallentaa mitä tahansa ilmiöitä.

Lopulta elokuva raottaa ovea maailmaan, jossa ihmisten omituisuudet pilkistävät esiin, niin että niitä omaavista ihmisistä, joita on tirkistelty, tulee surkuhupaisa olo, tavalla joka ei koskaan kuitenkaan alennu pornografiaksi tai stimuloi katsojaa riistävällä tyylillä, vaan pikemminkin pyrkii filosofiaan kysyen ”kuka katsoo ja ketä katsoo, ja kenen ehdoilla” (Suvi Nousiainen). Sitä tulee ajatelleeksi, että yksinäisimmillään ihminen on valmis mihin tahansa. Pyrkiikö elokuva löytämään kakkien naamioiden takaa pilkistävää syvintä ihmisyyttä vai onko se pelkästään pahainen tirkistelijöiden herkuttelun lähde, sen saattakoon vain jokainen katsoja päättää. Ainakin sen tahaton tai tahallinen huolimattomuus kuvanrajausten usein ollen mitä sattuu, on jollain tapaa hyvin virkistävää ja runollista tässä omituisessa ja ihmeellisessä maailmassa, jossa on jo tarpeeksi prameilla laitteilla tehtyjä hengettömiä puhuva pää – dokumentteja. Niiden joukkoon tätä ei siis sovi laittaa. (JNy)

Human Flow (2017)

Mitä tapahtuu, kun valtaisat ihmismassat lähtevät kodeistaan pakoon ylipopulaatiota, sotaa, ilmastonmuutosta, köyhyyttä ja elinolosuhteita, ja pyrkivät Eurooppaan, joka on valmistautunut sotilain ja piikkilanka-aidoin, mutta toisaalta myös lupauksin ja tervetulokyltein? Mitä esimerkiksi Suomelle, väkiluvultaan suhteellisen pienelle maalle, kävisi, jos tänne tulisi 10 miljoonaa pakolaista lisää? Elokuva, joka nähdäkseni puolustaa humanismia, ja syrjäyttää kriittisemmät äänet, ei kysy suoraan tällaisia kysymyksiä. Se pikemminkin pyrkii antamaan ilmiölle inhimilliset kasvot sen lisäksi, että antaa äänen dilemmaan juuttuneille humanisteille, ahdinkoa nuuskiville reporttereille ja pakolaisille itselleen. Näyttää siltä, että ihmisiä on jo nyt aivan liian paljon, niin ettei luonnon kantokyky enää pian kestä, mutta että asialle ei voi tehdä mitään. Biologin näkökulmasta ihminen on syöpä, joka tuhoaa planeettamaan, mutta kuvaajan näkökulmasta ihmisestä löytyy jotain hyvin kaunista.

Lukujen lisäksi elokuva antaa kasvot hädälle ja tilanteelle, jossa ei ole toivoa, pelastusta tai yhtään oikeaa tietä. Pakolaisvirrat jatkuvat valumistaan. ”Eurooppa on kuollut – kauan eläköön Eurooppa?” Guardianin lainaus kysyy. Kauhusta, toivottomuudesta ja sodasta huolimatta kuvat ovat kauheinakin kauniita tavalla, josta voisi kuvitella jonkun Werner Herzogin olevan ylpeä. The Act of Killingin (2012) leikkaaja Nils Pagh Andersen ”rytmittää dokumentin niin, ettei se tunnu yli kaksituntiselta” (Tii Strack). Kun millään ei ole enää mitään pysyvää merkitystä, ihminen on vain asettunut katselemaan tapahtumia ja ihailemaan maailman kauneutta kaikesta hirveästä huolimatta, samaan aikaan kun elämäntapamme, joka on rakentunut hävityksellä ja toisten köyhyydelle, ottaa ensimmäisiä askeleitaan kohti helvettiä. Miksi niin moni ihminen on valmis jättämään kotimaansa ja vieläpä maksamaan siitä kaikelle, mitä ihmisellä on?

Afganistan, Irak, Syyria, Pakistan, Libanon, Turkki, Bangladesh, Meksiko, Yhdysvallat, Ai Weiwein elokuva vie katsojan melkein joka puolelle maailmaa. On kuin elokuva tutkisi silti kokonaan uutta planeettaa tai ainakin sen tekijät liikkuisivat kuin heille kokonaan uudessa ja oudossa maailmassa, joka silti tuntuu tutulta kaikista maailman uutisista, niin kriisialueet kuin myös ne alueet, joihin sadattuhannet kodittomat pakolaiset ovat juuttuneet. Maailma, elokuva näyttää, tosiaan muuttuu. Se paikka, jonka tunnistamme nyt kodiksemme, voi seuraavana päivänä olla jotain muuta. Se helvetti, joka tuli Eurooppaan elokuvassa Dheepan (2015), ja jonka ihmiset itsessään toivat mukanaan, mutta jonka lopulta ihmisten rakentamat olosuhteet mahdollistivat, pysyy toivottavasti kaukana. Sillä se on nimenomaan se sama helvetti, jota nämä pakolaiset sanovat pakenevansa. (JNy)

Mountain (2017)

Jennifer Peedomin dokumentti Mountain käsittelee vuoria useasta eri näkökulmasta. Vuosisatojen ajan isot kivimuodostelmat ovat olleet ihmisille tarujen aihe ja valloittamisen kohde. Aikaisemmin jumalten ja hirviöiden asuinsijoina tunnetut kielekkeet ja huiput ovat muuttuneet elämältään jotain erityisempää haluavien intohimoksi ja pakkomielteeksi. Erilaisilla tavoilla kuvatun dokumentin kertojaäänenä kuullaan rauhoittavan hitaasti mutta bassovoittoisesti puhuvaa Willem Dafoeta. Kuvamateriaalin kanssa yhteen sovitetusta musiikista vastaa Australian Chamber Orchestra.

Alkuun elokuvassa nähdään postikorteista ja luontodokumenteista tutunnäköisiä uljaita kuvia vuorista. Maisemat itsessään ovat komeita, mutta elokuvan tapa näyttää melkein mistä tahansa luonto-ohjelmasta tuttuja kuvia ei tuo aiheeseen mitään uutta. Äärimmäisen tyylitellyt hidastuskuvat vuoriston eläinkunnasta eivät vähennä luontodokumenttitunnelmaa yhtään. Kertojana käytetty Dafoe kuiskailee välillä knoppitietoa vuorten valloittamisesta ja historiasta, mutta suurimman osan ajasta hän lähinnä höpisee jopa hieman nololtakin kuulostavia mietelauseita, joiden sisältö on tasoa ”jokaisella on oma vuorensa kiivettävänään”. Tällaisena elokuva ei pääse ärsyttämään, mutta se ei myöskään erotu joukosta millään tavalla.

Onneksi Mountain onnistuu myös näyttämään jotain vastaavanlaisissa elokuvissa vähemmän nähtyä. Hyvin pian se keskittyy kuvaamaan ihmisen halua valloittaa jotain itseään suurempaa. Näin saadaan toimiva aasinsilta extreme-urheiluun, jolloin elokuva vyöryttää katsojan silmille kaikenlaista helikopterista hyppäävästä lumilautailijasta liitopuvuissa seinämissä olevista aukoista lentäviin hurjapäihin. Kyseisiä lajeja normaalisti seuraaville materiaalissa ei varmasti ole mitään uutta, mutta Mountainin ansio onkin juuri siinä, että se esittelee aiheen aivan eri yleisölle – aivan kuin se naamioisi BASE-hyppäämisen arthouseksi. YouTubesta materiaalia etsivät ovat varmasti nähneet miljoona GoPro:lla kuvattua syöksyä läpi milloin minkäkin, mutta valkokankaalla kamarimusiikkiorkesterin säestämänä tämä on huomattavasti harvinaisempaa. Tämän myötä myös kertojan asema elokuvassa muuttuu hyvin kyseenalaiseksi, koska musiikin ja kuvamateriaalin rytmitys kannattelevat elokuvaa, ei Willem Dafoe kertomassa siitä, miten vuorten syntymä on osoitus äiti maan voimasta.

Tuntuukin siis siltä, että Mountainissa on kaksi puoliskoa. Se on samanaikaisesti keskinkertainen luontodokumentti ja toimiva esimerkki siitä, miten kahden toisistaan kaukana olevan asian crossover tehdään hyvin. Materiaalia karsimalla siitä saisi kompaktimman paketin, mutta nytkin alle 80-minuuttisena se on helppo nauttia vioistaan huolimatta. (JM)

Minute Bodies: The Intimate World of F. Percy Smith (2016)

Britannialaiseen arkistomateriaaliin kajoaminen on tällä hetkellä yleistyvä tapa tehdä kokeellista elokuvaa. BFI:n kokoelmista on otettu pätkiä esimerkiksi Kim Longinotton rakkautta eri muodoissa käsittelevään Love Is Alliin ja nyt festivaaleillakin nähtyyn Daisy Asquithin Queeramaan. Ohjaaja Stuart A. Staples ottaa kuitenkin hieman erilaisen lähestymistavan ja keskittyy tietyn teeman sijaan yhteen tekijään, 1920- ja 1930-luvuilla pienten elämänmuotojen kuvaamiseen erikoistuneeseen F. Percy Smithiin, jonka elokuvista hän on koostanut oman versionsa.

Vertailukohteena nähtäville pätkille voidaan käyttää samanlaisten aiheiden parissa työskennellyttä Jean Painlevéä. Kuvastoltaan ohjaajat muistuttavat hyvin paljon toisiaan suurimman eron ollessa se, että Painlevé pyrkii elokuvillaan kertomaan hienovaraisesti muustakin kuin juuri kyseisestä mikroeliöstä. Smithin kuvamateriaali taas vaikuttaa puhtaasti tieteelliseltä kuvaamiselta. Siksi onkin hienoa, että Minute Bodies: The Intimate World of F. Percy Smith keskittyy kuvavirtaan ja musiikkiin eikä olemaan opetusfilmi. Peruskoulubiologiansa unohtanut katsoja ei tiedä, mikä rihmasto siellä tällä hetkellä sattuu pyörimään ja laajentumaan, mutta hyvin rytmitetyn musiikin tahdissa näky on kiehtova ja mukaansatempaava. Näin ollen Staplesin teos antaa olemassa olevalle materiaalille uuden käyttötarkoituksen. Esimerkiksi juuri Love Is All epäonnistuu arkistomateriaalin käytössä siinä, että katsojalle ei jää käteen paljoa muuta kuin kasa pätkiä eri elokuvista pienellä yhteiskunnallisella sanomalla varustettuna. Saman sisällön saisi katsomalla Longinotton teoksessa käytettyjä elokuvia. Smithin työt eivät taas näyttäytyisi yhtään samassa valossa ilman Staplesin teoksesta löytyvää musiikkia ja editointia. Siksi elokuvaa onkin helppo verrata viime vuonna R&A:ssa nähtyyn sirkus- ja näyttämötoimintaa kuvaavaa materiaalia käyttävään The Show of Shows: 100 Years of Vaudeville, Circuses and Carnivalsiin, jossa samalla tavalla annettiin vanhalle materiaalille täysin uudenlainen käyttötarkoitus.

Vanhan materiaalin uusiokäyttö on kiehtova tapa tehdä elokuvaa. Opetusmateriaalin muuttaminen hämyiseksi jumitteluksi tuo siihen kummallisen mystisen aspektin, ja erinomaisesti sovitettu musiikki auttaa uppoamaan kuvavirtaan. Nykykameroilla kuvattuna samat asiat pystyisi yhdistämään maailmaan, jossa elämme, mutta Smithin laitteilla kuvattu materiaali ei tunnu olevan mistään meidän tuntemastamme. Siksi elokuvan jälkeen katsojalle tuleekin sellainen olo, että hän katsoi juuri jotain erittäin salaista. (JM)

Mogadishu Soldier (2016)

Kaksi burundilaista sotilasta saa kouraansa videokameran tehtävänään kuvata Somaliassa tapahtuvaa sodankäyntiä oman komennuksensa ajan. Materiaalia syntyy merkittävä määrä, ja pohjoismaisena yhteistyönä tehty Torstein Gruden Mogadishu Soldier pyrkii näyttämään sodan sellaisenaan suvantokohtineen ja kauhuineen.

Elokuvan ongelmaksi nousee välittömästi se, että tekijät ovat ajatelleet tärkeän aiheen automaattisesti tarkoittavan hyvää elokuvaa. Mogadishu Soldierin on kuvailtu antavan kaunistelemattoman kuvan sodankäynnistä, mutta oikeastaan 85-minuuttiseksi leikattu elokuva ei loppujen lopuksi esitä sotaa sellaisena kuin se on, vaan se pyrkii esittämään sodan elokuvallisen draamankaaren kautta. Materiaalin esitystapaa vaivaa siis samanlainen ongelma kuin esimerkiksi bulgarialaista Sofia’s Last Ambulancea, jossa tärkeästä aiheesta ja pitkällä aikavälillä kuvatuista satunnaisista tapahtumista pyritään tekemään juonellinen kertomus. Kuvamateriaali editoidaan niin, että elokuvassa vaikuttaisi olevan selkeä alku, keskikohta ja loppu, mutta keskikohdan materiaali on kaikkea muuta kuin kronologista. Tämä antaa tapahtumista valheellisen kuvan, koska nyt tietynlaiset tapahtumat on laitettu tiettyihin välein juonenkuljetuksellisen vaikutelman tehostamiseksi, ei sodan näyttämiseksi sellaisenaan. Epäkronologisuus on Mogadishu Soldierin ongelma vain siksi, että elokuva esittää siinä nähtyjen asioiden tapahtuvan aikajärjestyksessä. Jos elokuva ei pyrkisi millään tavalla tähän, olisi se välittömästi vaikuttavampi ja ennen kaikkea uskottavampi kuvaus sodasta, sen kaoottisuudesta ja pelonsekaisesta tiedottomuuden tilasta taisteluiden välillä. Nyt se on kaunistelemattomaksi kuvailtavissa oleva mutta kaunisteltu kuvaus tapahtumista – teos, jollaisen tekijät ajattelevat yleisön haluavan. Jos tekijät ovat jo lähtökohtaisesti sitä mieltä, että yleisö ei pysty ymmärtämään kuin kronologista aikajanaa, aliarvioivat he oikeastaan kaikkia niitä, joihin teoksella pyritään vaikuttamaan.

Toinen elokuvan suuri ongelma liittyy kuvaukseen. Käsivaralla kuvattu materiaali on yhdellä sanalla kuvailtuna rumaa. Vaikka aihe on tärkeä ja kuvaajina toimivat amatöörit, ei tekijöillä ole mitään syytä sisällyttää elokuvaan sellaisia kohtauksia, joissa päälle unohtunut kamera vain roikkuu sotilaiden rinkan reunuksista puskissa kävelyn tuoksinassa. Tällainen materiaali ei tarjoa katsojalle yhtään mitään, eikä se kuvasta aiheettansakaan millään tavoin. Äärimmäistä käsivarazoomia käytetään niin usein, että suurin osa kuvamateriaalista on epätarkkaa ja vaikeasti seurattavaa. Kuvamateriaalin rujoutta pystyy antamaan hieman anteeksi juuri siksi, että kaupunkisodankäynnin keskellä on hyvin vaikea alkaa väsäillä kuvauskiskoja kameroita varten, mutta ammattilaiskuvaaja olisi osannut taltioida materiaalin myös niin, että sitä pystyy seuraamaan paremmin. Tämän myötä Mogadishu Soldierista tulee myös olo, että tekijät ovat halunneet ulkoistaa vaaran antamalla vastuun kaiken materiaalin keräämisestä muille. (JM)

The Road Movie (2016)

Uskaltaisitko lähteä tien päälle Venäjällä? Siellä voi tapahtua mitä vain. Dmitrii Kalashnikovin The Road Movie ei ole ihan tyypillinen tiegenren elokuva. Kokonaan dashboard-kameroilla kuvattu vähän päälle tunnin mittainen dokumentaatio näyttää, kuinka Venäjällä ei voida hyvin. Katsoja temmataan mukaan matkalle perkeleen teille, joilla ihmiset kaahaavat huolettomasti ja kuorma-autot kaatuilevat. Festivaalin perinteitä kunnioittaen kyseessä on aidon anarkistinen tapaus.

Ohjaajan mukaan autokameroista on tullut pakollisia apuvälineitä, koska korruptoituneeseen poliisiin ei voi luottaa. Ilman todistusaineistoa heidän tarinansa voivat erota todellisuudesta. Kokeellisen kerronnan rajoja repivä kokemus on leikattu ajoittain tyylitietoisesti ja nopeatempoisesti. Parhaimpina hetkinä kuljettajan paikalle on ahdistavaa mutta palkitsevaa istua. Valitettavan puuduttavaksi ajomatka muuttuu silloin, kun leikkaukset ovat liian pitkiä. Näissäkin hetkissä erikoinen huumorintaju voi pelastaa tylsyyskolarilta.

Pitkien ottojen väliin leikatut klippikoosteet kaikista mitä vittua -hetkistä ovat päräyttäviä. Ne tuovat mieleen nykykatsojan tarpeen etsiä sairasta kuvastoa internetin suoratoistopalveluista. Kaikki paska valuu nykyään nettiin, ja siellä se on kenen tahansa ulottuvissa. Väkivaltaiset yhteenotot tienvarsilla, suihinotto tuhannella ruplalla, sekopäät kirveiden kanssa riehumassa, tankki keskellä kaupunkia, laskuvarjohyppääjä tippumassa tielle, auto keskellä tulimyrskyä – listaa voisi jatkaa loputtomiin. Parhaassa kohdassa erään epäonnisen naisen konepellille hyppää lurjuksen näköinen, ilmeisesti mielisairaalasta paennut jannu. Jälleen kerran saamme todistaa, kuinka fakta on fiktiota ihmeellisempää. (TP)

Tokasikajuttu (2017)

Punk on paskaa! Euroviisut ovat paskaa! Kaikki on paskaa! Aina mun pitää, ja kaljakin on kusista paskaa! Tokasikajuttu jatkaa siitä, mihin Kovasikajuttu jäi. Pertti Kurikan Nimipäivät on suosittu yhtye. Keikkoja on Suomen ulkopuolella. Jäseniä kuitenkin vaivaavat erimielisyydet. Kitaristi-Pertti haluaa eläkkeelle, laulaja-Karia vituttaa (koska raideriin kuuluu pelkkää olutta) ja Basisti-Sami nuolee keskustan takalistoa. Ulapalla oleva rumpali-Toni on rakastunut, mutta rakkauden kohde haluaakin olla roudarin kanssa. Porukan päättäessä osallistua euroviisuihin hommaan saadaan taas vähän eloa.

En voi olla ajattelematta, kuinka yhtyeen jäseniä pidetään pilkkana ja heidän vammaisuuttaan käytetään hyväksi. Bändin laittaminen euroviisuedustajiksi on makua siitä, miten tuotantokoneisto yrittää rahastaa Kurikan nimellä. Ideassa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta punk-henkisen retkueen laittaminen kaupalliseen musiikkikilpaan on jokseenkin mielenvikaista. Palaverin aikana ainoastaan Toni empi osallistumista tuohon turhakekilpailuun. Muiden ajatukset olivat helpommin manipuloitavissa, mutta Tonia selkeästi ahdisti kilpailun tuoma julkisuus ja mahdollinen tappio. Yhdessä kohdassa Kari kaivaa Pertin paskapökäleen pöntöstä, ei (oletettavasti) pese sen jälkeen käsiä ja menee kättelemään parrakasta naista. Tilanne kiteyttää osuvalla tavalla euroviisujen merkityksen.

Erityistä ahdistusta aiheuttavat kohdat, joissa näytetään keskustan vaalijuhlia. ”Suomi kuntoon” -huudot parin vuoden takaa kiteyttävät vanhan viisauden: kepu pettää aina. Samin ihailu puoluetta kohtaan herättää kysymyksiä, joihin ei edes halua vastausta. Muiden jäsenten näkemys politiikasta on, että päättäjä on pettäjä ja politiikka on myös paskaa!

Tokasikajuttu on kuitenkin samalla tapaa humaani kuin ensimmäinenkin dokumentti Pertti Kurikan Nimipäivistä. Sen tekijät eivät pilkkaa bändiä tai kehitysvammaisten kulttuuria. Se näyttää, kuinka bändillä meni hetkessä liian lujaa, ja erimielisyyksien saattelemana kaikki romuttui. Loppujen lopuksi tämä ei eroa minkään bändin toiminnasta. Kaikilla taiteilijoilla on vahvoja mielipiteitä, joiden eroavaisuudet ajavat monet riitoihin.

Onneksi dokumentissa nähdään kohokohtana Pertin sooloprojektin Kalevi Helvetin performanssi. Sillä on tärkeää, ettei elämä rajoitu vain yhteen intohimoon. Niitä tulee olla monia. Muutoin tukehdutamme itsemme ja tuhoamme parhaan osaamisemme. Pertti ja bändi ovat piritorijuhlansa ansainneet. Mieleni tekee olutta ja Kallioon. (TP)

David Lynch: The Art Life (2016)

Jon Nguyenin, Olivia Neergaard-Holmin ja Rick Barnesin triona ohjaama kollektiividebyytti onnistuu peristeistä dokumenttia paremmin eräänlaisena aiheensa lihaan pureutuvana matona. David Lynchin kuvataideuraa käsittelevä pätkä herättää surrealistisen elävän kuvan kuninkaan kruunua (yhdessä Alejandro Jodorowskyn kanssa) kantavan herran maalaukset kuin itsenäiseksi Lynch-pätkäksi. Ohjaajana paremmin tunnetun mestarin suuri, kaiken käynnistänyt intohimo maaleja, mönjiä ja kankaita kohtaan suorastaan sykähdyttää katsojaa: paitsi itse töiden upeuden vuoksi, myös sitä elämäksi kutsuttua sydämeen käsin kosketeltavan innostuneisuuden kautta pumpatessaan. Kuten Lynch dokkarissa pohtii (”Aloin nähdä kuvissani liikettä ja ääntä.”), ovat lopulta tämän elokuvat – niin pitkät kuin lyhyet – juuri sieltä samasta, alitajunnan tuolla puolen olevasta maailmasta kuin nämä psykedeeliset, omituisten – joskus ilkeiden, toisinaan hyytävän arkisten – kirjoitelmien saattelemina vangitut hetket. Vaikka aihe olisi niinkin sympaattinen kuin kaksi ystävää tai radiota rakastava mies, muuttaa Lynchin lähestymistapa nämä tummanpuhuviksi uninäyksi vääristäen elämän jokapäiväiset, enemmän tai vähemmän normaalit asiat siihen irvokkuuteen, jota emme kaiken arkisuuden keskellä pysty huomaamaan.

Kontrastia taiteen ja synkkäsävyisten musiikkien muodostamalle painajaismaiselle atmosfäärille tuodaan vanhoilla valokuvilla hymyilevästä, tuiki tavalliselta ihmiseltä näyttävästä artistista kauniine vaimoineen ja pienine vauvoineen. Välistä kuullaan hupsuja sattumuksia tämän pilvenpolton vauhdittamasta moottoritiekruisailusta, philadelphialaisten (ja myös Espoon Keskuksessa asuneille tutun oloisten) friikkinaapureiden sekoiluista ja elämän kehittymisestä: kamera tulee mukaan kehiin, asuinpaikat vaihtuvat, vaimon kanssa menee poikki ja lopulta suvun miehet ovat haudanvakavina ilmoittamassa, että nyt Davidin on aika heittää pensselit santaan, aloitettava oikea elämä ja ryhdyttävä raapimaan lapselleen hynää – moinen taiteilijaelämä kun ei ole mistään kotoisin. Sitten nähdään taas graafikkoa sorvinsa äärellä, instrumentteinaan sitä sun tätä omituista, mitä millekin pohjaille satutaan tarvitsemaan. Nämä inhimilliset hetket työhön keskittyvine miehineen muistuttavat todellisuuden moniulotteisuudesta, vekkuliverstaassa elämisestä ja siitä, mitä ihmismielen perimmäisissä loukoissa siististä pukeutumisesta, ammattinsa osaavalla parturilla käymisestä ja sivistyneestä käytöksestä huolimatta kuplii. Elämmekö kaiken aikaa keskellä mitä surrealistisinta näytelmää sitä itse tiedostamattamme?

Dokumentti on jopa niin lynchmäinen, että tuo mieleen ajatuksen eräänlaisesta ohjaajan uraa pohjustavasta spin-offista. Tekniseltä puolelta mieleen parhaiten jää häiritsevä, joskin aihetta korostava tapa jättää ajoittain kuva skarppaamatta. (JNi)

Share

Lisää luettavaa: