Mitä on tapahtunut poliittiselle elokuvalle? Tarkoitan, missä ovat Rainer Werner Fassbinderin kaltaiset hahmot? Entä Bernardo Bertoluccin tai täällä Suomessa Risto Jarvan ja Mikko Niskasen tapaiset ohjaajat? Missä on vika, kun 70-luvun poliziottesco-elokuvatkin tuntuvat kaikessa nautittavassa hölmöydessään ja vastenmielisyydessään aatteellisesti raikkaammilta kuin mikään mitä nykyään tehdään? Aina kun laitan DVD-soittimessani pyörimään Fassbinderin elokuvan yllätyn lähes poikkeuksetta siitä, että on elokuva sitten nautittava tai ei, se haluaa oikeasti sanoa jotain.

Samassa tajuan toisen seikan: Fassbinderin sylkevän sähäkkä, joka suuntaan potkiva ja kirkuva radikaalius näyttää yhä useamman silmissä nykyään heikkoudelta ja vanhanaikaiselta, koska se yrittää sanoa jotain. Yhä enenevässä määrin emme halua, että meille sanotaan mitään viihteessämme; haluamme, että viihde viettelee meidät.

Olemme saavuttaneet pisteen, jossa luulemme puolueettomuuden esittämisen olevan kantaaottamattomuutta, vaikka sekin kertoo aina jostain. Jostan syystä arvostamme ”toisaalta asia on näin, toisaalta se taas on näin” -jahkailua, vaikka on paljon epäluotettavampaa olla sanomatta mielipidettään kuin vetää rajat ja todeta, perustellusti, miksi jokin on itselleen oikein ja jokin väärin. En ole itse henkilökohtaisesti koskaan luottanut niin paljoa konformisteihin (ja opportunisteihin) kuin niihin ihmisiin, jotka tietävät omat oikeat ja vääränsä, ovat heidän jalkansa sitten maassa tai ilmassa. Rajansa tietäville ihmisille voi edes puhua asioista rehellisesti, vaikka olisi heidän kanssaan eri mieltä.

Elämme aikaa, joka pelkää julistajia ja joka haluaa nimetä jokaisen vakaissa aikomuksissa liikkeellä olevan ihmisen, jolla on asiaa, paholaisen palveluksessa olevaksi saarnamieheksi. Jostain syystä sanoma ja viihde eivät kohtaa ajattelussamme, ainakaan jos sanoma on liian poliittinen tai uskonnollinen. Emme edes halua niiden kohtaavan.

Seuraavassa esimerkki siitä miten ajattelemme saarnaajan: Lukuisat ihmiset erosivat vastikään kirkosta, vaikka Päivi Räsäsen uskonnollisella ajattelulla sävytetyillä lausunnoilla ei ollut kirkon kanssa mitään tekemistä – saarnamiehen aura kuitenkin tuhosi kaiken tieltään ja saarnaamisen pelkoiset halusivat ottaa mahdollisimman paljon etäisyyttä johonkin, joka edes etäisesti liittyy Räsäsen edustamiin aatteisiin. Siksi siis kirkosta eroamisen valtaisa aalto.

Räsänen näyttäytyi näiden saarnapelkoisten silmissä saarnanaisena, joka edustaa silkalla olemuksellaan jotain väärää: ehdottomuutta, ahdasmielisyyttä, sanalla sanoen (vääriä) mielipiteitä. Itse erosin aikanaan kirkosta (tietysti ateismin lisäksi) siksi, ettei sillä ollut näkemyksiä sisällään riehuvista ongelmista. Nyt Räsäsenkin yhteydessä annettiin taas kerran lausuntoja siitä kuinka kirkon sisällä jokaisella on oikeus ajatella miten haluaa, ja kirkon kanta ei ole sitä eikä tätä.

Kiinnostavaa olisi kuulla mikä se kirkon kanta sitten on? Mutta eihän sitä uskalleta sanoa, koska se olisi tulkittavissa saarnaksi ja aiheuttaisi uuden eroamispiikin.

Tämä on tietysti vain yksi, ilmeisin, esimerkki konformistisesta ajattelusta, jossa selkeä kannanotto (joka väistämättä ei voi miellyttää kaikkia, kuten ei varmasti tämäkään kirjoitus miellytä jokaista lukijaansa) tarkoittaa myös sitä, että kaikki eivät ole samaa mieltä. Siksi on parempi olla ottamatta kantaa. Muuten illuusio yksilönvapaudesta ja yhteiskunnan tasapaksuudesta katoaisi: emmekö kaikki olekaan hyvää pataa keskenämme!

Hyvää tarkoittaessaan ja jotain epämääräistä yksilönvapautta tai ”normaaliutta” hakiessaan ihmiset tulevat usein tehneeksi myös paljon pahaa. Bertoluccinkin elokuvalle Il Conformista annettiin Suomessa nimeksi Fasisti, vaikka kyse oli juuri konformismista ilmiönä, ei erikseen fasistisuudesta.

Halutessamme sytyttää saarnastuolin tuleen, emme välttämättä huomaa todellisia vihollisiamme. Taiteessa, kansojen ja yksilöiden sielun peileissä, tämä saarnan pelko näkyy kaikkein selkeimmin. Emme halua saarnoja teoksiimme emmekä näkyvissä olevaa sanomaa ellei se ole niin blandattua ja jokaisen allekirjoitettavaa (“Tappaminen on väärin, jookos?”), ettei sillä ole todellisuudessa mitään väliä. Jokaiselle jotain on yhtä tyhjän kanssa.

Ovelimmat elokuvantekijät ovatkin tajunneet, että saarnamiehillä on oma kielensä ja konformisteilla omansa. Monet ihmiset pelkäävät ennen kaikkea saarnamiesten kieltä, kun taas ovela retorikko voi sanoa kammottaviakin asioita, jos osaa pukea ne vietteleviin, konformistisiin sanoihin. Niinpä poliittisiakin mielipiteitä voi ujuttaa teokseen, jos sen vain esittää konformismin näennäisneutraalilla, viettelyyn suunnatulla kielellä.

Siispä saamme elokuvia, jotka ihan oikeasti pohtivat, että voiko se kiduttaminen olla sittenkin okei, vaikka se vähän ihmisoikeuksia loukkaakin eikä ole mitään takuuta siitä etteikö kuka tahansa voisi joskus joutua kidutuksen uhriksi (Zero Dark Thirty). Tai elokuvia, jotka eivät halua ottaa kantaa tekojen jälkiseuraamuksiin, kun teot itsessään ja niiden tekijät ansaitsevat muka kaiken sympatian (The Hurt Locker). Tai saamme elokuvia, jotka ovat näennäisen neutraaleja, mutta jotka kertovat kuitenkin yhdysvaltalaisen voimapolitiikan ylivoimaisuudesta vailla ironiaa ja järkeä (Transformers-sarja). Tai saamme ihan suoranaista propagandaa, joka peitellään Hollywoodilta omittuun muka-eeppiseen visuaaliseen ulkoasuun (viime vuosien kiinalaiset historialliset eepokset).

Käytin tekstin alussa ilmaisua poliittinen elokuva, mutta tosiasiassa minun olisi pitänyt puhua avoimesti poliittisesta elokuvasta. Jokainen elokuva on jotenkin poliittinen. Vaikka kuvittelisimme Transformersin olevan kaikille sopivaa viihdettä, on se ilmiselvästi myös poliittinen elokuva – ollakseen poliittinen elokuvan ei tietenkään tarvitse olla fiksu, vai ovatko kaikki poliitikot fiksuja? Transformers, Argo, Life of Pi, Christopher Nolanin Batman-trilogia ja monet muut viime vuosien supersuositut elokuvat ovat konformismin kielellä saneltuja elokuvia, jotka eivät ole (muka) mitään mieltä mistään, mutta ovat todellisuudessa vahvan politisoituja. Vallassa oleville poliitikoille, maassa kuin maassa, tällainen taiteenteko on mieleen, koska se on taidetta, joka on tehty näennäisdemokraattisen politiikan kielellä: esitetään, että kaikki on läpinäkyvää ja että jokainen on oikeassa, mutta kulissien takana tehdään todellisuudessa oikeat päätökset.

Siksi on ilahduttavaa katsoa elokuvia, joita tehdään maissa, joissa politiikalla ja aatteellisuudella on vielä väliä, ja joissa vastavirtaan polskiva taide voi oikeasti vituttaa vallankahvassa olijoita täysin avoimesti. Maita, joissa, mukaillakseni Jean Baudrillardia, demokratia ei ole vielä kohonnut maailman hirveimmäksi diktaattoriksi (hirveimmäksi siksi, että se on niin läpinäkyvä, ettemme voi edes saattaa vastuuseen ketään sen virheistä). Vähän kerrassaan Internetiä ja sen käyttöä pyritään valvomaan enemmän ja enemmän myös länsimaissa… Yhdysvaltojen vakoilukiemurat paljastuvat… ja kukaan ei välitä, koska tämä on kaikki Facebook-aikanamme niin läpinäkyvää, niin postmodernin merkityksetöntä. Ei välttämättä mene pariakaan vuotta, kun nykyisestä vakoiluselkkauksesta tehdään suuren budjetin viihde-elokuva, joka toteaa, että vakoilu on toisaalta okei ja toisaalta ei.

En tarkoita tätä kaikkea tietysti siinä mielessä, että tietyistä maista pitäisi tuoda tulenarkaa politiikantekoa tai diktatuurin oppeja länsimaihin, jotta taiteemme terästäytyisi, vaan sieltä pitäisi tuoda takaisin jotain jonka hukkasimme elokuvanteossa(kin) joskus 80-luvun alussa: kantaaottavuuden tarve ja sanottava, omat rajansa tietävä rehellisyys, jonka osaamme sovittaa aikamme tarpeisiin. Nyt vaikuttaa siltä, että taide on länsimaissakin yhä läpinäkyvämpää, yhä vähemmän mitään sanovaa edes postmodernissa mittakaavassa, yhä epävarmempaa ja yhä salakavalampaa.

Olemme käsittäneet Camus’n absurdismin väärin ja luulleet sen tarkoittavan, ettei millään ole väliä, joten ei pidä edes yrittää. Ei. Elämän absurdius tarkoittaa sitä, että koska millään ei ole mitään väliä, kaikki mitä taskuista löytyy pitää laittaa peliin, myös taiteessa.