Jokin aika sitten Helsingin Sanomat uutisoi ylistävään sävyyn dokumenttielokuvasta Salainen metsäni. Filmin on ohjannut Niina Brandt, jota jutussa myös haastatellaan. Iso ja myönteinen kulttuuriartikkeli näkyvässä lehdessä siis. [1]
Salainen metsäni kertoo parikymppisestä Laurista, joka on vaikeasti autistinen. Autismin kirjoon mahtuu monenlaista. Laurin tapauksessa puhutaan ihmisestä, joka ei pysty puhumaan kunnolla eikä kirjoittamaan itse. Jutun mukaan Lauri kuitenkin kertoo dokumentissa kameralle tunteistaan ja ajatuksistaan kypsällä ja varmalla otteella. Hesarin teksti on human interest -tyylillä tehty, toisin sanoen se pyrkii kertomaan lukijalle jollain tapaa poikkeuksellisen ihmisen kokemuksista.
Vasta artikkelia pidemmälle luettuaan paljastuu, että Lauri tarvitsee “tulkkia”. Sen kirjoitus jätti ensimmäisessä julkaistuissa versiossaan kertomatta, että “tulkki” tarkoittaa tässä tapauksessa, että Laurin kanssa käytetään fasilitoivaa kommunikaatiota. Fasilitointi on tekniikka, jolla tulkki ohjaa vaikeasti autistisen tai vammaisen ihmisen kättä, kun hän kirjoittaa näppäimistöllä.
Tekniikassa on yksi ongelma: se ei toimi. Kättä pitelevä tulkki kirjoittaa tekstit itse joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Väite voi tuntua oudolta. Se ei ole kuitenkaan ainutlaatuinen vaan tunnettu jo pitkään. Spiritistien käyttämä ouija-lauta toimii samalla periaatteella: ihminen joka ajattelee tekstiä, alkaa itse hienomotorisilla liikkeillä vaikuttaa siihen, että sitä alkaa syntyä. Ouija-laudan tapauksessa efekti on niin tehokas, että se toimii joskus jopa ihmisillä, jotka tietävät kysymyksessä olevan huuhaata.
Jos tämä tuntuu vieläkin oudolta, vertailun vuoksi voi miettiä ihmistä, joka on niin syventynyt ajatukseen, että ei huomaa puhuvansa itsekseen tai elehtivänsä ajatuksensa mukana, kuin kävisi tilannetta läpi tai keskustelua itsensä kanssa. Ei kovin harvinaista.
Fasilitoinnista johtuen monet vaikeasti vammaiset tai älykkyydeltään selvästi lapsen tasolle jääneet ovat saattaneet äkkiä tuottaa punnittua, maallikon silmiin runollista ja puhuttelevaa tekstiä, josta on sitten vedetty johtopäätöksiä fasilitoitavien todellisuudessa rikkaasta sielunelämästä, joka jää väärin tulkitun ulkokuoren alle piiloon.
Ajatus on tarinoita etsivään ihmisluonteeseen romanttinen, mutta fasilitointi on osoitettu erilaisissa testeissä potaskaksi. Aihe on niin monta kertaa tieteellisin perustein kyseenalaistettu ja revitty kappaleiksi, että olisi uskomatonta, että sille löytyy edelleen puolustajia, ellei tietäisi, että tieto liikkuu maailmassa Internetistä huolimatta edelleen etanan vauhtia ja että ihmisillä on tarve uskoa ja toivoa silloinkin, kun todisteet puhuvat vastaan.
Esimerkkinä helposta huuhaatestistä tulkki menee toiseen huoneeseen ja vaikeasti vammaista on pyydetty kirjoittamaan jokin yksinkertainen lause. Kun tulkki palaa huoneeseen ja auttaa kirjoittamisessa, ei lausetta synny, vaikka kommunikaatio sujuisi muuten. Samoin teksti muuttuu nonsenseksi, kun tulkki pistää silmät kiinni eikä seuraa näppäimistöä vaan vain siirtää kättä fasilitoitavan nykäysten mukaisesti.
Fasilitoinnin puolustajat ovat kutsuneet testitilanteita uhkaaviksi ja väittäneet, että autettavat eivät siksi tahdo tuottaa haluttua tekstiä. On selvää, että tämä on täyttä roskaa, koska sama tapahtuu poikkeuksetta joka kerta neutraalisti valvotuissa koeolosuhteissa.
Halu väittää vastaan perustuu siihen, etteivät ihmiset tahdo myöntää, että juuri auttajat itse eivät ole kehoistaan eivätkä edes mielestään sataprosenttisessa kontrollissa, hieman autettaviensa lailla. Ehdoton usko subjektin ylivoimaisuuteen eli yliluottamusharha on yksi aikamme yleisimmistä ja haitallisimmista vääristä luuloista ja osoittaa jälleen tässä voimansa.
Huuhaata tuetaan silti Suomessa jopa Kelan taholta.[2] Kyse ei usein ole tahallisesta tai ilkeydestä tehdystä ilmiöstä, mutta ajatuksessa on muutamastakin syystä paljon häiritsevää.
Myöhemmin Helsingin Sanomat “korjasi” uutistaan lisäämällä pitkän artikkelin loppuun kolmella rivillä tekniikan olevan “kiistetty vahvasti”. Vahinkoa tämä ei tietysti poista; uutisen kärki pitäisi olla, että moskaa tarjotaan dokumentin muodossa totena. Sen sijaan kärki on autistisen mielen ihmettely satumaana, moderni versio primitiivisempinä pidettyihin kulttuureihin sovelletusta noble savage -ilmiöstä, jossa vieras on erilaisuutensa ja näennäisen yksinkertaisuutensa takia ylevää.
Lyhyt ja myöhemmin lisätty huomio aivan tekstin lopussa ei korjaa jo aiheutettua vahinkoa. Vahvoja mielikuvia herättävä väite mediassa on tunnetusti vaikea kumota myöhemmin edes rationaalisilla todisteilla. Vastaanottaja on taipuvaisempi uskomaan ensimmäiseksi tarjottua tietoa, joka on tässä tapauksessa kaiken lisäksi edelleen sijoitettu jutun kärkeen ja jota käsitellään jutussa positiivisessa mielessä.
Vakavasti puutteellinen on myös Helsingin Sanomien vain hieman myöhemmin tekemä toinen artikkeli, jossa aihetta käsitellään kuin kyseessä olisi mielipidekysymys ja käytetään ilmaisua “tiedeyhteisö” kontekstissa, joka antaa olettaa, että tiedeyhteisö olisi vain yksi intressiryhmä, tasaveroinen muiden kanssa, vaikka koostuu asiantuntijoista.[3]
Autismi- ja aspergerliiton toiminnanjohtajan mielipidettä taas siteerataan tässä toisessa jutussa yksin hänen asemansa takia, vaikka faktuaalisesti hänen väitteensä on täysin kujalla ja katoaa epäloogisuuksien suohon. Hän esimerkiksi toteaa, että on täysin ymmärrettävää, että fasilitointia käytetään, koska sillä voidaan avata keskusteluväylä ja ainahan jokainen voi testata toimiiko tekniikka. Mutta kun asiaa on jo testattu puolueettomissa olosuhteissa lukuisia kertoja: ei toimi, keskusteluväylää ei synny.
Juttu ei vieläkään ota kunnolla kantaa siihen, että kyse on huuhaasta, muutenhan Helsingin Sanomat joutuisi myöntämään tehneensä jo ensimmäisellä kerralla täydellisen arviointivirheen. Kaikkein käsittämättömin on ohjaaja Brandtin käsienpesu asiasta, hän kun väittää vain tallentaneensa todellisuutta niin kuin sen havaitsi. Edellisessä artikkelissa hän taas nimenomaan myöntää manipuloineensa sitä elokuvassaan monin keinoin tavoittaakseen sen, minkä kuvittelee autistin mielenmaisemaksi.
Mietitäänpä jos samoin olisi muissa tiedeuutisissa, esimerkiksi Nasan löytäessä vastikään uusia kiinnostavia planeettoja. Entä jos aiheesta tehtäisiin juttu, jossa vastapuolina olisivat planeetat löytäneet ja he, jotka haluavat uskoa, että kaikki maasta havaitut kohteet ovat salaliitto, koska oikeasti maa on pannukakku ja taivas kupoli sen päällä?
Moderni lukija tunnistaisi varmemmin uutisen oudon vastakkainasettelun ja saattaisi ihmetellä, että sellainen on ylipäänsä edes tehty. Pannukakkumaa on tunnetusti kreationistisen vähemmistön omaa puuhastelua, joka ei kuulu tavallisiin tiedeuutisiin.
Kuten aina tasaisin väliajoin myytävät vaikeasti autistististen ihmisten muka kirjoittamat ja fasilitoinnilla tekemät romaanit näyttävät, ihmisillä on tarve uskoa, että koska maailmankaikkeus tuntuu rajattomalta, myös ihmismieli on yhtä rajaton ja ihmeellinen. Kaikki järjestyy kauniiksi tarinoiksi.[4]
Filosofisesti voisi todeta ihmisen mielen tosiasiallisen rajallisuuden hivenen paradoksaalisella ajatusleikillä: meidän on hankala kuvitella ajatustamme muuksi kuin äärettömäksi juuri siksi, koska ajattelumme on niin rajallista. Vain ääretön ajattelu pystyisi selkeästi hahmottamaan itsestään käsin, mitkä ajattelun rajat voisivat edes spekulaation tasolla olla.
On tietysti muitakin, proosallisempia rajoja. Jos ihmistä esimerkiksi lyö kovaa päähän kakkosnelosella tai Ayn Randin Atlas Shruggedilla, aivotoiminta voi vahingoittua vakavasti. Kapasiteetti voi olla iso, mutta se mikä määrittää kapasiteetin toimii ankarammilla laeilla. Kapasiteetin määrittävät muun, koetun maailman rajat, ja ne ovat fyysisiä. En tarkoita olla ilkeä, mutta esimerkiksi älyllisesti vaikeasti vammaisen ihmisen osa on usein valitettavasti olla älyllisesti vaikeasti vammainen ihminen. Hän voi olla arvokas itsessään ja olemassaolossaan rakkaimmilleen, mutta ei oman kehonsa ullakolla piilossa oleva Anne Frank.
En syytä ihmisiä, jotka haluavat uskoa fasilitointiin. Se on inhimillistä, ja minua harmittaa heidän puolestaan. Mutta lehdistöllä, joka Helsingin Sanomien tapauksessa haluaa toimia moraalisena liberalismin johtotähtenä, luulisi olevan jotain järkeä siinä tavassa, jolla epäilyttäväksi osoitettua asiaa käsitellään.
Nyt sitä on käsitelty kuin mitä tahansa kulttuuriuutista, koska se liittyy elokuvaan eli taideteokseen ja taideasioissa ei ole vääriä mielipiteitä, ikään kuin taide ainoana asiana maailmassa olisi muuta ihmisen elämää määrittelevän moraalin ulkopuolella.
Kuvitellaan kellaritiedemies, joka päättää tietoisesti rakentaa vaaralliseksi luokitellun kaasuaseen, joka sitten varastetaan johtuen tekijän huolimattomuudesta. Onko hän vastuusta vapaa, koska hänen keksintöään voidaan nyt käyttää pahaan ilman hänen suostumustaan? Vastaus on, että ei ole. Hän ei ole aktiivinen toimija ja syyllinen tässä mielessä, mutta se ei vielä poista syyllisyyden toista muotoa eli vastuuta, joka syntyy, kun ottaa tietoisesti typerän riskin toisten ihmisten kustannuksella.
Tätä esimerkkiä mukaillen, elokuvaohjaaja ei älykkäässä kulttuurikritiikissä voi paeta sanomalla, että kukin saa tehdä kuvatusta elokuvasta omia johtopäätöksiään. Se on totta, mutta se ei negatoi tekijän roolia häviämättömiin. Tulkinnan vapauteen nojaaminen on sukua propagandalle, josta esimerkiksi politiikan kohdalla varoitetaan: epämääräisyyttä, vihjailuja joita ei kuitenkaan sanota suoraan, suoranaista valehtelua ja vastuusta luikertelua.
Ymmärrän kuitenkin myös halun paeta vastuuta, selittää kaikki hyväksi. Se todellisuus, joka meidän täytyy kohdata on se, että ei ole joko hyviä tai huonoja ratkaisuja. On myös hyviä-huonoja ratkaisuja ja suurin osa ratkaisuista on nimenomaan niitä. Jotain menetetään, jotain saadaan, jotain puretaan ja jotain rakennetaan.
Fasilitoinnistakin voi hyvää löytää eikä se ole edes vaikeaa. Se antaa toivoa ja halua jaksaa niille ihmisille, jotka eivät voi kohdata reaalista, sitä että läheinen on yksinkertaisesti niin vaikeasti vammainen, ettei tällä ole normaaliksi luokiteltavaa aivotoimintaa: hyvä.
Samalla se kuitenkin antaa erheellisen kuvan ihmisen psyykkisistä voimavaroista ja tullessaan laajemmin hyväksytyksi jarruttaa tai korvaa oikeasti kommunikaatiokeinoja edistävien terapioiden ja teknisten apuvälineiden kehitystä ja käyttöä: erittäin huono.[5]
Lisäksi siinä voidaan käyttää toista, osin avuttomassa tilassa olevaa ihmistä, hänen mieltään ja kehoaan, hyväksi ideologioiden, fantasioiden tai mielihalujen pönkittämiseen: karmeaa.
Lehdistön tehtävänä on edes välttävästi yrittää arvioida voittaako huono hyvän vai hyvä huonon ja valistaa kansaa eikä levittää eri mielipiteitä ympäri kuin piknikeväitä muurahaisille, sitten heilutella käsiään ja koikkelehtia kohti seuraavaa asiaa, joka käsitellään perstuntumalta päin helvettiä. Tarkoitus ei ole kaikkien asioiden muka-objektiivinen käsittely joka kulmasta vaan totuuteen pyrkiminen. Nämä eivät ole sama asia.
Tämä ei ole vastuu, joka katoaa, kun puhutaan kulttuurikritiikistä. Päinvastoin, juuri siltä tulee vaatia tarkkaavaisuutta, koska kulttuuri määrittää mihin suuntaan olemme menossa ja miten meille suotuja välineitä käytämme.
Kulttuurista puhutaan “pehmeänä arvona” muiden joukossa, mutta todellisuudessa se on piinkova arvo, joka määrittää yhteiskunnan askelmerkit. Kaikki vallankumoukset, radikaalit ajatukset ja ideologiat ovat väistämättä kulttuurilähtöisiä.
Tämä vastuun vaatiminen voi tuntua taideliberaalista oudolta, sillä postmoderni aika on hakannut päähän, että taide saa olla ihan mitä tahansa kyseenalaistamatta sen motiiveja. Ollaan oudossa tilanteessa, jossa taide on monien sitä harrastavien tulkinnan mukaan ikään kuin erillään kulttuurista, mikä on teeskentelyä, koska esimerkiksi toista ihmistä ei edelleenkään saa murhata taideteoksen tekemistä varten.
Monesti kritiikissä on kirjoitettu, että huono maku on passée, mikä on lehdistökielessä laiskan kriitikon tapa ilmaista, ettei jaksa ajatella itse omaa makuaan ja vaatia asioilta enemmän; enemmän mielipiteitä, enemmän estetiikkaa, enemmän ainutlaatuisuutta.
Samalla jää huomaamatta ilmiselvin: Myös ideologia, joka ajaa joko kannustamaan tai vastustamaan esimerkiksi jotain politiikkaa on esteettinen ohjenuora, jossa vastustetaan vastapuolen omasta mielestä kyseenalaista eli huonoa makua. Estetiikka ei ole vain taiteen yksinoikeus eikä moraali vain politiikan. Ja: Jos postmoderni mahdollistaa taiteelle ilmaisunvapauden, sen pitäisi mahdollistaa myös kokijalle kritiikinvapauden.
Ei siis ole muuta kuin laiskaa, että elokuvaohjaaja saa sanoa lehtiartikkelissa pokkana, että tallensi maailmaa sellaisenaan. On käsittämätöntä, että ohjaaja saa tosissaan väittää, että kamera ja leikkauspöytä ovat objektiivisia, objektiivisempia kuin esimerkiksi tiedeyhteisö. Miksi toimittaja ei suoraan kyseenalaista väitettä, jonka myös monet dokumenttiohjaajat ovat jo ajat sitten kumonneet, vaan luo artikkelissa dialogitilanteen, jossa kaikkia pitää kuunnella?
Esitän muka kysymyksen, mutta tiedän vastauksen. Väitettä ei kyseenalaisteta, koska toimittaja ei joko ymmärrä aihettaan tai ei jaksa tai ehdi tai uskalla paneutua siihen, koska on liian kiire. Jälkimmäisen jutun ovat tehneet Suvi Ahola, joka on pitkän linjan kirjallisuuskriitikko ja kulttuuritoimittaja, ja Riitta Koivuranta, joka kirjoittaa lehteen kotimaanuutisia ja human interest -juttuja ja joka kirjoitti myös edellisen ja täysin virheellisen kuvan antaneen artikkelin. Missä oli tiedetoimittaja, joka olisi ymmärtänyt mahdollisesti paremmin, mistä on kyse?
Vaikka toisaalta, ei tässä edes tiedetoimittajaa olisi tarvittu, vaan halua ottaa selvää asioista itse. Kuten näkyy, olen jotenkin kummasti onnistunut tässä saavutuksessa, vaikka Laajakuvalta puuttuvat Helsingin Sanomien resurssit ja toimittajien työvuodet.
Henkilökohtaisesti toivon, että lehden vahinko ei pääse kiertämään. Ehdotankin, että esimerkiksi Ylen ei tule ottaa dokumenttia televisioesitykseen ilman kunnollista selvitystä ilmiön taustoista, jos silloinkaan.
[1] Riitta Koivuranta: Lauri Katajainen, 20, etsii rakkautta, joka näkisi autistisen kuoren sisälle – ”Tajuan, etten aiheuta suuria intohimoja tytöissä” (Helsingin Sanomat, lisätty 20.2.2017, korjattu 21.2.2017, haettu 24.2.2017)
[2] Tulikukka de Fresnes & Kyösti Hagert: Autistin savo vaihtui Stadin slangiin – “Siinä vaiheessa olin, että hetkinen” (Yle Uutiset, lisätty 4.8.2014, haettu 24.2.2017)
[3] Riitta Koivuranta & Suvi Ahola: Suomalaisdokumentti esittelee tiedeyhteisön torjumaa tapaa avustaa ja tulkita autisteja – neurologien mukaan fasilitointi voi olla jopa haitallista (Helsingin Sanomat, lisätty 21.2., haettu 24.2.2017)
[4] Yksi tällainen teos on Naoki Higashidan 2007 julkaistu ja fasilitoinnilla tehty omaelämäkerta The Reason I Jump, kansainvälinen bestseller, jota jopa David Mitchellin kaltainen korkealle arvostettu kirjailija on promotoinut tosikertomuksena ja jälleen pokkana, faktoja tarkistamatta.
Fasilitoinnista on Suomessa julkaistu myös erinomaisen häiritsevä romaani vain muutama vuosi sitten, joka taas ei ole huuhaata vaan oivaltavaa fiktiota: Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarina.
[5] Esimerkkinä tehokkaammista tekniikoista ovat esimerkiksi kirjoitusohjelmat, joita voi kontrolloida suulla, silmän liikkeillä tai pienillä käden liikahduksilla ja joita esimerkiksi vaikeasti liikuntavammainen professori Stephen Hawking on käyttänyt iät ja ajat. Nämä ovat luotettavampia teknisiä välineitä kuin fasilitointi ja vaativat huomattavasti vähemmän energiaa. Ja niihin ei tarvita välikäsiä.