Sofia’s Last Ambulance (2012)

Tunnetaan myös nimellä: Poslednata lineika na Sofia; Maa: Kroatia, Bulgaria, Saksa; Genre:; Dokumentti, etnografia Ohjaus: Ilian Metev; Käsikirjoitus: Ilian Metev; Kuvaus: Ilian MetevLeikkaus: Betina Ip, Ilian Metev; Näyttelijät: Mila Mikhailova, Plamen Slavkov, Krassimir Yordanov

Nyky-yhteiskuntaa pienillä näkökulmilla etnografisesti dokumentoivat elokuvat kokivat pienen buumin Suomessa vuosikymmenen alussa Berghall & Hotakaisen Miesten vuoron, Joonas Neuvosen Reindeerspottingin ja Jukka Kärkkäisen Kansakunnan olohuoneen myötä. Ilian Metevin Sofia’s Last Ambulance tuntuu monella tapaa näiden modernien merkkiteosten hengenheimolaiselta, mutta samanlaista tunnevaikutusta se ei saa katsojassaan aikaan.

Sadoista reality-ohjelmista tutussa premississä Metev on sijoittanut kameroita, kuvaajan ja äänittäjän Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa yhteen kaupungin kolmestatoista ambulanssista. Asukasmäärältään viidennettä Suomesta vastaava kaupunki on ambulanssien lukumäärän perusteella EU:n köyhimmälle valtiolle melkoinen haaste, eikä vaikutelma poistu elokuvaa katsoessa. Hätänumeron puhelinlinjat voivat esimerkiksi kaatua puoleksi tunniksi ilman, että kukaan päämajassa huomaa asiaa.

Ensihoitajan, lääkärin ja ambulanssikuskin arkeen erittäin kliinisesti kiinnittyvät kamerat kuvaavat jatkuvasti jokaista heistä auton sisällä kolmikon ahtautuessa etupenkille. Loputtomiin hätäkutsuihin vastaillaan radion välityksellä, välillä poltetaan röökiä ja vitsaillaan arjesta. Varsinaiset työkeikat ambulanssin ulkopuolella tai sen takaosassa kuvataan käsivarakameralla, mutta toisin kuin kotimaisten TV-kanavien myöhäisilloissa äärettömyyksiin asti uusittavissa tapahtumilla mehustelevissa sarjoissa, kamera tekee kaikkensa välttääkseen kuvaamasta ketään muuta kuin töitään tekeviä terveydenhuollon ammattilaisia.

Fokus on siis täysin näissä kolmessa työntekijässä. Etnografinen lähtökohta muuttuu tiukkaan rajatun keskittymispisteen myötä huomattavasti enemmän henkilökuvaksi kuin yhteen henkilöön omalla tavallaan vahvasti painottunut Reindeerspotting, joka kuitenkin samalla miljöönsä ja kohteensa kaveriporukan sekä itse kuvaajan kautta kertoi samalla Suomen huumekulttuurista. Bulgarian kulttuurista ja yhteiskunnasta saamme tietää lähinnä sen, että talous on retuperällä ja hätänumeroon soitellaan – kuten länsimaissa yleensäkin – milloin mistäkin turhasta.

Avain tuntuu olevan siis siinä, millaisia kuvatut ihmiset ovat ja mitä heidän tarinansa kertovat meille. Ensihoitaja Mila on jatkuvasti poriseva papupata, joka yrittää viihdyttää ympärillään olevia vaihtelevalla menestyksellä. Lähimmän puhekaverin hän löytää vaatekaapin alle jääneestä pikkutytöstä, jota kuljetetaan sairaalaan. Sen sijaan jalkansa murtanut juoppo ei liiemmin jaksa naista kuunnella. Lääkäri Krassi on puutarhanhoitoa harrastava vanhempi mies, joka ei järkyty enää mistään. Hänen alati hapan ilmeensä tuntuu kuvaavan terveydenhoitoalan suhtautumista maan terveysinfrastruktuurin nykytilaan. Kuski Plamen taas on iloinen duunari ja jää kahden muun vierellä lähes seinäruusuksi.

Metev onnistuu kieltämättä luomaan kaikista kolmesta varsin kattavan kuvan. Vaikutelma heistä ihmisinä abstraktoitujen elokuvahahmojen sijasta jää mieleen. Valitettavasti heidän kauttaan ei onnistuta typistämään esimerkiksi Miesten vuoron tapaan jotain tunnetilaa tai olemassaolon hetkeä. Miesten vuoro on oiva vertailukohta, koska Sofia’s Last Ambulance tuntuu usein vastaavasta etnografisesta dokumentista irrotetulta vartin kohtaukselta, joka onkin venytetty 77 minuuttiin.

Täten se jää elokuvaksi, joka kertoo enemmän tekstuurista kuin yhteiskunnan pattitilanteesta, jonka aiheuttamaa turhautumaa näytettyjen ihmisten mielissä ei voida ratkaista. Se ei kuitenkaan omista riittävästi aikaa tämän konfliktin esittämiselle, vaan kuluttaa suurimman osan kestostaan juuri hahmojen olemassaolon vakuuttelemiselle. Siinä se onnistuu, mutta en usko että kolmen ambulanssityöntekijän elonmerkkien todistamiseen tarvitsee kokopitkän elokuvan verran materiaalia.

Metev onnistuu omalla tavallaan täydellisesti tavoitteessaan kuvata vain ja ainoastaan näitä työntekijöitä, mutta se ei riitä. Vetävään henkilökuvaan vaaditaan muutakin kuin henkilön esittäminen; Se on lähtökohta. Mikään sankarin matka ei ole välttämätön; paikalleen jumittuneista hahmoista saa helposti huikeita varoittavia esimerkkejä. Valitettavasti vuorokauden työvuoroon puettu, usean vuoden ajan kuvattu dokumentti ei rajatulla mittakaavallaan pysty tarjoamaan tätäkään. Aika ja fyysinen kuva, jonka näemme, taistelevat aktiivisesti minkään isomman esittämistä vastaan. Tämä konflikti implikoi, että Sofia’s Last Ambulance pyrkisi kertomaan meille henkilöiden sieluista, syvimmistä olemuksista jotain, mutta se ei sitä tee – hahmojen luonteen kokonaiskuvan antaminen ei riitä siihen. Minkään suuremman koukun puutteessa joudumme palaamaan etnografisen dokumentin näkökulmaan, josta elokuva on epäonnistuminen.


Kritiikki on tehty Second Run -yhtiön arviokappaleen pohjalta.

Share

Miikka Mononen

Keravalainen pummi. Kirjoitan elokuvista. Formatiiviset sellaiset minulle ovat Jason Reitmanin Juno ja John Carpenterin Halloween. Ilahdun aina erilaisuudesta, vaikka se saavutettaisiin pöhköin keinoin.

Lisää luettavaa: