Star Wars: The Last Jedi (2017)

Kun Disney osti Lucasfilmin, ei ollut yllätys, että monien fanipoikien märät unet uudesta Star Wars -trilogiasta saivat uuden toivon kaltaisen kipinän. Kaksi vuotta sitten ensi-iltansa sai saagan seitsemäs osa, The Force Awakens, joka voitti fanit puolelleen nostalgialatauksellaan. Kaksi vuotta on menty eteenpäin ja elokuva-alan suurena salaisuutena pidetystä The Last Jedista on ripoteltu tietoa hyvin varovaisesti. Faneille ei ole annettu turhan paljon materiaalia ja trailereita voinee syyttää harhaanjohtaviksi. Astun harvoin hypejunaan, mutta Tähtien Sotien kohdalla olen jostain syystä sallinut itselleni pienen ennakko-odotuksen. Takkini kuitenkin kääntyi siinä vaiheessa, kun ennen ensi-iltaa Yhdysvalloista kantautui twiittejä, jotka hehkuttavat elokuvan maasta taivaaseen. Lucasfilmin pyynnöstä juonen nyansseja tai käänteitä ei tulisi paljastaa sosiaalisessa mediassa, jonka vuoksi näiden kirjoitusten taso on ollut ala-arvoista kehumista, kuinka kyseessä on sukupolvikokemus – sellainen, joka kaikkien tulee kokea. Kysymys herää: Miksi se olisi sellainen?

En kunnioita tätä toivetta, ja kerron yksityiskohtia juonesta. Sellaisten lukijoiden, jotka haluavat välttyä totuudelta kannattaa tässä kohtaa lopettaa ja suunnata katseensa kohti tuntematonta.

The Force Awakens siis aloitti paluun kaukaiseen galaksiin. Hehkutus oli etukäteen jättimäistä, koska George Lucasin itsensä ohjaama esiosatrilogia oli jokaista osaa myöden surkea. Disney ei aikonut toistaa tätä virhettä ja palkkasi homman veturiksi kilpailevalla scifillä, Star Trekilla, ansioita keränneen J. J. Abramsin, joka tunnustautui alkuperäisen trilogian faniksi. Osittain tästä syystä The Force Awakens onnistui olemaan samanaikaisesti nostalginen ja raikas. Sen loppukohtaus jätti kaipuun palata kaukaiseen galaksiin mahdollisimman pian uudestaan. Tahto tietää uuden sankarittaren, Reyn (Daisy Ridley), syntyperästä ja siitä, millainen on Luke Skywalkerin (Mark Hamill) paluu, olivat omiaan luomaan lisää spekulaatioita.

The Last Jedin ohjaajaksi pestattiin niin ikään freesi ja nuorekas nimi, Rian Johnson, jonka ansioluettelosta löytyy kepeää komediaa kuin scifiäkin. Johnsonille annettiin tehtävä käsikirjoittaa ja jatkaa uutta trilogiaa saumattomasti, mikä osoittautui liian suureksi haasteeksi. Kaikkien Tähtien sota -elokuvien ongelmana ovat olleet niiden alkukohtaukset, jotka eivät tempaa mukaansa toivotulla tavalla. Toki John Williamsin päräyttävä tunnuskappale saa aikaan illuusion siitä, että kyseessä on eeppisen filmin aloitus. Enkä voi itsekään kiistää, etteikö legendaksi muodostunut skrollaava tekstikenttä olisi kohottanut tunnelmaa, joka sen jälkeen lässähti. Siitä siirrytään massiiviseen avaruustaisteluun, jossa tietokonetekniikka, räjähteet ja yleinen sekavuus päästetään irti. Kohtaus kestää liioitellusti ainakin 20 minuuttia. Se on aivan liian pitkä aika odottaa, että elokuvassa alkaisi tapahtua jotain merkittävää.

Samalla ajatukset harhailevat missä sattuu, ja sitä miettii keitä kaikki kankaalla esiintyvät hahmot ovat. Miksi he saavat ruutuaikaa, mikä on heidän tarkoituksensa kaiken kannalta? Tähtien sota -elokuvissa on paljon hahmoja. Minulle heidän kasvonsa eivät ensituntumalta kerro mitään, mikä vaatii muistipelin pelaamista. Aikansa pelailtua musti alkaa toimia, ja hatarat muistikuvat Natsi-Saksan tyranniaa muistuttavan ensimmäinen ritarikunnan ja kapinaliiton sodasta palaavat mieleen. Alkupuolella keskiössä on Leian (Carrie Fisher) ja tulisieluisen lentäjän, Poe Dameronin (Oscar Isaac), välinen työsuhde. Se nostetaan liian suureksi, mikä antaa Isaacin hahmolle tilaa kasvaa turhaksi osaksi kaanonia. Hahmossa ei ole mitään tartuntapintaa ja hänen ainoa tarkoituksensa on tehdä niin sanotusti oikein ja olla sankari.

Vasta turruttavan alun jälkeen päästään siihen hetkeen, jossa Rey kohtaa Luken mystisellä kaukaisella planeetalla. Ennalta arvattavasti Luke hylkää Reyn, eikä ensi alkuun anna selitystä tälle. Sitkeyden ansiosta Rey saa lopulta puristettua Lukesta tarvittavat tiedot, jotka syventävät erityisesti Kylo Renin (Adam Driver) syntyä ja jedien karua kohtaloa. Kuten jo seitsemännessä episodissa, myös The Last Jedissa käytetään tuttua kaavaa, joka yhdistelee vanhaa ja uuttaa. Yhtymäkohtia Imperiumin Vastaiskuun on havaittavissa, kun Luke mumisten antaa oppitunteja Reylle. Faneille tarjoillaan eräänlaista herkkua, kun Yoda käy vielä kerran jakamassa elämän oppeja Lukelle. Merkityksettömän kohtauksen ainoana tarkoituksena on tuoda katsojalle ahaa-elämys.

Pettymyksekseni huomasin, ettei Mark Hamill osaa näytellä ja hänen ainoa tarkoituksensa on olla elokuvassa, koska hän aikanaan esitti ikonista hahmoa. Hamillin kasvoilta paistaa väsymys koko hommaan. Hänen elekielensä on vähäistä ja puhumisensa melko rasittavan kuuloista. Muilta osin näyttely on hoidettu paremmin, ja etenkin Kylo Renia esittävä Adam Driver pääsee vihdoin teiniangstivaiheen yli ja alkaa näyttää enemmän koko universumia uhkaavalta pahalta.

Visuaalisesti kyseessä on näyttävä kokonaisuus, jonka synkkyyttä korostetaan eritoten Snoken punaisella valtasalilla, jossa pahuuden läsnäolon voi aistia. Tämän rinnalle tarjoillaan kevyttä ja värikästä huumoria, joka ei istu kokonaisuuteen kovinkaan hyvin. Letkautukset ja erilaiset avaruuden otukset koettavat luoda tarinan ympärille mukamas sen tarvitsemaa hassuttelua.

Benicio Del Toron roistohahmo tuo hommaan näennäistä syvyyttä kertomalla hyvän ja pahan rajan olevan häilyvä. Tätä alleviivataan sillä, että sodassa molemmat osapuolet ostavat aseita ja rahoittavat näin ollen asekauppiaiden luksuselämää. Toinen kohtaus kasinoplaneetalla syventää näkemyksiä siitä, kuinka kapitalismi on kurja juttu. Tätä tähdennetään näyttämällä, että rikkaiden huvit ovat esimerkiksi raviurheilun tapaisesta eläinten kidutusta. The Last Jedi sortuu muutenkin toitottamaan itsestäänselvyyksiä, kun Kylo Renin ja Reyn välille muodostuu voiman ansiosta telepaattinen yhteys. Tämän yhteyden luoja väännetään myöhemmin rautalangasta, kun katsojille on aivan pakko kertoa yksinvaltias Snoken olleen sen takana.

Missään vaiheessa meininki ei äidy niin filosofiseksi kuin se haluaisi olla. The Last Jedi on lähinnä sitä vanhaa tuttua hyvän ja pahan taistelua. Aineksia paljon syvällisempään tarinankerrontaan olisi ollut, mutta nämä jätetään kliseiden ja helppojen ratkaisujen takia käyttämättä. Toki osa keskeisistä hahmoista saa jopa vähän yllättäenkin surmansa, mikä saattaa osalle katsojista tarjota sen yllätyselementin. Etenkin erikoisena käänteenä nähdään Snoken halkaiseminen kahtia, mikä nostaa nimenomaan Kylo Renin seuraavaksi suureksi uhaksi. Tilanteen eskaloituminen ottaa myös kantaa brittien monarkiaa kohtaan, koska siinä todetaan: Yksinvaltias on kuollut – kauan eläköön yksinvaltias!

Vuosi sitten kuolleen Carrie Fisherin kohtalo jää avoimeksi. Käsikirjoitusta ei ole lähdetty ainakaan vielä muokkaamaan siten, että Leia poistuisi keskuudestamme. Se jättää kysymyksiä tulevaa varten siitä, kuinka Fisherin äkillinen kuolema tullaan selittämään seuraavassa episodissa, joka tulee paketoimaan koko trilogian. Loppupeleissä The Last Jedi viipyilee turhan usein, minkä takia sen hahmot jäävät hyvin ohuiksi. Loppukohtausta on lähdetty venyttämään tarpeettomasti, joka kangistaa ennestään pitkän kokonaisuuden tylsän puolelle.

Surullinen fakta on, ettei The Last Jedi lunasta sen hypeä. Sen parasta antia ovat aiemmin mainitsemani John Williamsin musiikit, jotka ovat vanhoja tuttuja kappaleita. Uusia kappaleita ei ole sävelletty tai jos sellaisia mukana oli, niin ne olivat unohdettavia. Tällä kierrätysformaatilla Disney tulee lypsämään vielä vuosia. Siihen päälle lyödään vielä oheistuotteet ja kaikki mahdollinen. Disney tulee ottamaan kaiken, mitä vanhojen hyvien aikojen muistelu sille antaa. Miksi muuttaa toimivaa konseptia, kun rahaa virtaa ovista ja ikkunoista? Ironisesti aiemmin mainitsemani narratiivissa esiintyvä kapitalismin ja rahanvallan moralisointi osoittautuu vain turhaksi kiiltokuvaksi.

Share

Tuomas Porttila

”ON HAUTOJA JOTKA OLISI SYYTÄ JÄTTÄÄ RAUHAAN…”

Lisää luettavaa: