Suomi 100 – Sika säkissä

Pääkaupunkiseudun leffanörteistä jokainen tietänee Elokuvakulttuurin Edistämiskomitean (EKEK) vuodesta 2006 pyörittämän sika säkissä -konseptin. Ideana näissä tapahtumissa on ollut esittää kasa filmejä, joita ei paljasteta etukäteen – toisin sanoen lipun ostaessasi et voi luottaa mihinkään muuhun kuin järjestäjien huumorintajuun sekä huonoon makuun ja pitää peukkuja pystyssä, ettet liian montaa esitettyä spektaakkelia jo aiemmin ole nähnyt. Leninin sata vuotta sitten Suomen suuriruhtinaskunnalle myöntämän itsenäisyyden kunniaksi helsinkiläinen WHS Teatteri Union päätti hyödyntää hyväksi havaittua kaavaa, järjestäen joulukuun kuudentena Suomi 100 – Sika säkissä -yllätyselokuvajuhlat. Kello 13 startanneen ja aamuyhden tienoilla päättyneen maratonin aikana kankaalle heijastettiin valoa 35- ja 16-millisten filmiprojektorien (kuin myös esityspaikalle lyhyesti kumartaneen vhs-formaatin) välityksellä kaikkiaan 12 kertaa. Teemana oli luonnollisesti Suomi ja suomalaisuus.

Pakkasta lähennellä yrittänyt keskipäivän (keskustan pakokaasujen raikastama) talvi-ilma vaihtui salin pimeyden kollektiivisesti hönkäiltyyn hiilidioksidiin toivontäytteisissä tunnelmissa: olihan jo aiemmin syksyllä lupailtu sen ensimmäisen näytöksen olevan kuluvan vuoden huonoin filmi. Tämä lunastettiin – kirjaimellisesti – bileet käynnistäneen kahdeksanminuuttisen Huonon filmin ampaistua juoksemaan konehuoneen laitteiston läpi. Felix-Filmin vuonna 1950 tuottama lyhäri on rimpsullinen erinäisiä ongelmia aina teknisestä taitamattomuudesta (yli- ja alivalottuneisuus, ääniprobleemat, huono rajaus…) sisällöllisiin mokiin, joita esimerkiksi kameraa tyhmän näköisenä töllistelemään saapuva sivullinen edustaa. Tapahtumia ajalleen tyypillisen setämäisesti kommentoiva lukija kuin myös ylimääräisiä pikku lisämausteita farssiin kikkaillut projektionisti soivat omat panoksensa elokuvanautinnolle. Myös Paavo Kostiojan vuoden 1938 pahamaineinen Laivan kannella sai osakseen huomiota kohtauksessa, jossa henkilöiden päät jäävät huonosti sommitellun kuvan ulkopuolelle – nenäkkään kommentaattorin luonnollisesti naljaillessa asiasta.

Seuraavan filkan kohdalla olikin sitten jo leikki kaukana ja absoluuttisen surkeuden raja sitäkin lähempänä. Vaikka edellisestä katselusta olikin kulunut jo nelisen vuotta, eivätkä tapahtumista muistissa juuri nimikkokommentin ahkeraa viljelyä enempiä ollut säilynyt, ei Onks’ Viljoo näkyny? ainakaan viime kertaa paremmalta kokemukselta tuntunut. Yhden tähden ohjaaja Hannu Seikkulan (Tupla-Uuno, Rampe ja Naukkis, Uuno Turhapuron veli…) ja käsikirjoittaja Alan Dorkin (= Pertti Reponen) olivat työstäneet kotimaista komediaa televisiolle yhdessä jo aiemmin. Pääosissa kaksikon ensimmäisessä yhteisessä valkokangasdebyytissä nähdään kotimaamme ikonisimmat hassuttelijat Pirkka-Pekka Petelius, Aake Kalliala ja Heikki Kinnunen. Tuottajanpallilta puolestaan suihkuaa koko kansan rakastaman mutta viihteestä ymmärtämättömien kriitikoiden ylenkatsoman Spede Pasasen kultainen ruiskutus.

Juonielokuvan kaapuun naamioitu sketsisarja tarjoaa varmasti Spede-huumorin ja Kummeli-vitsien marinoimille hupia koko rahan edestä, mutta niillä, jotka tämän meiningin kollektiivisen hauskuuden ovat tietoisuuden kasvamisen myötä uskaltaneet kyseenalaistaa, ei ole lainkaan kliffaa. Voimakolmikko Kinnunen-Petelius-Kalliala luovat omaa taiteellista aspektiaan keitokselle vetämällä kukin kuutta roolia, kummitellen triona liki kohtauksesta toiseen. Niin romaneihin, saamelaisiin kuin oletettavasti myös homosexuaaleihin kohdistuvan rasismin rikastama vammakomiikka luottaa toistoon, eli katsojan oletetaan nauravan Kinnusen heitettyä kärpäsen surinasta kertova ilme kasvoillaan ja viinapullo takataskussaan repliikin ”Onks’ Viljoo näkyny?” noin kahdennenkymmenennen kerran. Suomi 100 -teemaan filmi kyllä istui vallan mainiosti, kuvattuaan mitä osuvimmin  Putoukseen edenneen kansallisen komiikan käsitettä: onhan maamme kaikkien aikojen katsotuimpien kotimaisten rainojen listalla useampikin Uuno.1 Pedagogisine vaikutuksineen Viljollakin lienee siis paikkansa leivän ja sirkushuvien alttarilla valtiossa, jossa mediassa kuulemiaan fraaseja papukaijamaisesti toisteleva työläinen äänestää riistäjäänsä. Loppujen lopuksi on typerää edes makustella mielessään massoja vaatimassa teattereihin Tarkovskin kaltaista korkeakulttuuria, minkä jo uuteen amerikkalaiseen pikaruokaravintolaan johtava korttelien pituinen jono, jääkiekkojoukkueen kannatuksen puolesta järjestettävä suurmielenosoitus tai Bumtsibumin tauottamisen synnyttämä kansallinen mielipaha todistanevat.

Karjun juuttipussista repiminen jatkui Suomen itsenäistymisestä kertovan suomalais-neukkulaisen Luottamus-leffan trailerilla. Sikäli surullista, ettei tätä Edvin Laineen ja Viktor Tregubovitshin yhteistyötä tulla WHS:ssä ennen uudenvuodenaattoa näkemään: onhan kyseessä kuitenkin muistutus, ettei (EU:n liittovaltion ja länteen suuntautuvan suomettumisen itselleen lainaamaa) itsenäisyyttä suinkaan saavutettu oikeistopropagandan maalailemilla toisen maailmansodan tykeillä.

Tästä päästiin sitten mainittuun suomileijonasonnien suosikkiaiheeseen, perkele! Kyseinen huudahdus olisikin saattanut kajahtaa patriootin suusta tämän tajutessa katselevansa asiaa kotimaisen sankarisuitsutuksen sijaan venäläisten propagandistien näkökulmasta. Juli Raizmanin Läpimurto Kannaksella ja rauhanneuvottelut (1944) -dokumentissa käydään taisteluita läpi neuvostojohtajien nerokkaiden strategioiden ja hyvänsuopuuden spektristä. Mustavalkoinen filmimateriaali näyttää kuvia suomalaisten tuhotuista linjoista, selostaen Stalinin rauhantahdosta piittaamattomasta Suomen johdosta, joka mahdollisuuden saadessaan rikkoo yhteisiä sopimuksia ja upottaa näädän hampaansa isomman naapurin ystävällisesti taputtavaan käteen.

Mukaan on lavastettu materiaalia kovasti itäpojan näköisistä suomalaisista sotavangeista ja finjävelin olan yli kuvatuista rintaman tositoimista – olihan niitä vakoojia kaiketi liikenteessä, mutta tämän ikuistanut kaveri oli jo aika kettu. Suomea vastaan käytyjen sotien olankohautuksella kuittaamisen valossa meikäläisen sitkeyden ja vakavastiotettavuuden mesoaminen on yllättävähköä, joskin luonnollinen osa hetkellistä voiton loistokkuuden maksimointia. Dokkarin huvittavin puoli tulee lopun rauhanneuvotteluissa, joissa SNTL:n edustajien ympärille luodaan taivaasta laskeutuneen enkelin auraa samalla kun Suomen valtuusto esitetään lähinnä pahanteosta kiinni jääneenä luimistelevana koirana. Onneksi Isä aurinkoisen, Molotovin ja kumppanien laupeuden määrä on rajaton ja rauhanomainen yhteiselo lopulta jälleen mahdollista: Nähtäväksi tosin jää, onko pieni ja häijy Suomi tilaisuuden tullen valmis kertaalleen rikkomaan tämän harmonian.

Koska pätkän ensimmäinen kela oli kadonnut kuin WTC-koneiden mustat laatikot, esitettiin kuvan alkupuolisko  perinteikkäästi suttuisalta videokasetilta.

Setin kamalin kotimainen esitys, Jusu Louhelan ja Jimi Tenorina paremmin tunnetun Lassi Lehdon vuoden 1994 Urinator toi 16-millisen projektorin heijastamana jälleen valoa saliin. Samaa ei kuitenkaan voinut sanoa musiikkia alapäähuumoriin miksanneen lyhärin henkisestä sisällöstä: hahmot räpiköivät vatsallaan kuivan uima-altaan pohjalla, tekokikkeliä heilutellaan ja virtsan kaltaisia eritteitä roiskitaan. Tekijöillä lienee ollut – katsojasta poiketen – hauskaa tai ainakin liiaksi rahaa, kun tällaisen sisärenkaan komediapläjäyksen tapauksessa asetaattiin ovat sijoittaneet. Jollei muuta, on poikien kellariorkesterin sävelten (korvamadoksi kotiutuva, mörköheviä edustava teemabiisi on sietämätön) sävyttämä ala-astekomiikan anti ainakin osoitus siitä, että osattiin näitä muun muassa Tampereen elokuvajuhlien varjotapahtuma TUFF:ssa nähtäviä törkyräpellyksiä tehdä ennenkin. Lopputulos muistuttaa ahdistavissa määrin YouTubessa vuosia sitten kummitellutta Pepe’s Special -törkyhuumoripätkää.

Kolmatta rupeamaa alusti lyhennetty kaitafilmiversio dokumentista Äidin temppuilijat renkaissa (1940), varsin pimeä tapaus, jossa lapset nimenomaan pelleilevät jumpparenkaissa niin huoneessaan kuin rannalla. Välillä kamera kuvaa apinaleluja lempeä-äänisen naislukijan kommentoidessa jotain Herra Marakatista ja muistaakseni myös Simpasta. Toisinaan täti toteaa aforismeja tyyliin “vitsa ei ole mukava sana”  tai lasten roikkuessa renkaista ylösalaisin huudahtaa: ”Nyt lepakot nukkumaan!” Mitä tästä kaikesta olisi pitänyt ajatella, ei allekirjoittaneelle vielä parinkaan viikon perästä ollut lähellä sitkeintäkään pässinlihaa. Naisvoimisteluaktiivi LiisaRiston vaimo” Orko kuulemma puuhaili vastaavien projektien parissa tuohon aikaan ahkerahkosti.

Sitten päästiin asiaan, eli homosävytteistä (muun muassa Mannerheim-unelmia luonutta) poikakirjallisuutta taituroineen ja Jussi-palkitun Kaarlo Nuorvalan ohjaaman, tuottaman ja käsikirjoittaman Viettelysten tien (1955) pariin. Nuorvalan aiemmin rustaaman Suomalaistyttöjä Tukholmassa -elokuvan innoittama filkka (työnimeltään Suomalaispoikia Tukholmassa) seuraa kansankodin trenditietoisesta, mutta myös huumeiden, prostituution ja muiden paheiden täyttämästä suurkaupungista itseään etsiviä murrosikäisiä tuhlaajakloppeja. Nämä tutustuvat paitsi karkumatkalla oleviin tyttöihin, pahaksi onnekseen myös Åke Lindmanin esittämään pikkugangsteriin, joka johdattaa porukan huonoille teille. Onneksi lopussa oikeus voittaa, kaikki oppivat elämästä ja Lindman pudottautuu sillan ali kiitävän junan katolle.

Poikamainen ja naurettavalla dialogilla täytetty, jossain haukotuttavan ja omituisen välimaastossa seikkaileva filmi nauhoitettiin ulkokuviensa osalta Stokiksessa, interiöörien tallennuttua turvallisesti helsinkiläisen studion seinien sisäpuolella. Kohtauksista voi olla montaa mieltä poikien joutuessa nuoresta lihasta kiinnostuneen lipevän taiteilijan ahdistelemiksi ja vieraillessa uimahallin suomalaisessa saunassa, mutta esimerkiksi jälkimmäisestä saadaan revittyä irti hyvää itseironiaa rinta rottingilla hikimajan lauteille kavunneiden polleiden jannujen tullessa savustetuksi ulos ruotsalaismiehen toimesta, mihin toinen kaiffareista toteaa ”Hävittiinhän me se sotakin.” Nuorisokulttuurin kuvaus on onnetonta, teinien kemiat eivät tahdo toimia ja hupaisimpana ilmiönä näyttäytyy hurrijunnujen tapa haastaa riitatilanteessa toinen toverilliseen kädenvääntömatsiin. Nuorvalan ainoa pitkä ohjaus todettiin mutantiksi jo ennen syntymäänsä, minkä vuoksi sekä suomalainen että ruotsalainen tuotantotaho sanoutuivat hankkeesta irti. Viettelysten tien kuriositeettiarvoa ei kuitenkaan voi kiistää, sillä sen aiempi esitys tapahtui tiettävästi porilaisessa teatterissa helmikuussa 1967.

Nuorvalan fantasioiden jälkeen valkokankaalle heijastettiin todellinen kirottu elokuva. Tuomo Juhani Vuorenmaan ja Poika ja ilves -luontoseikkailustaan parhaiten tunnetun Raimo O. Niemen ”kaupallisista näkökohdista piittaamaton, poliittinen, vasemmistolainen elokuva”, Julisteiden liimaajat on Elonetin tietojen mukaan näytetty kaiken kaikkiaan vain muutamaan otteeseen: valmistusvuonnaan 1970 Tampereen ensimmäisillä elokuvajuhlilla ja 1972-73 erikoisnäytöksissä sekä Tampereella että Turussa. Myöhemmin Suomen elokuva-arkisto esitti keväällä 1998 elokuvan kahdesti 1960-luvun kapina -sarjassaan. Vastaanottoa kuvaa hyvin se, että filmin teatterikierros peruttiin 1970 suurimman osan salista marssittua ulos kesken näytöksen ja revanssin kerättyä kotimaisen elokuvan surkeimman katselijamäärän, 89 henkeä: luku joka alitettiin vasta reilut kymmenen vuotta myöhemmin. Julisteiden liimaajien saaminen Sika säkissä -ohjelmistoon oli sekin kuulemma työn ja tuskan takana, oikeudet omistavan tahon todettua heti puhelun alkajaisiksi ykskantaan “Ei onnistu.” Näin ollen ei liene mahdotonta, että itsenäisyyspäivän näytös saattoi olla peräti viimeinen tilaisuus “ensimmäisen suomalaisen underground-elokuvan” näkemiseen. Tällä kertaa katsomosta poistui sivusilmällä suorittamieni laskelmien mukaan ainoastaan kolme henkilöä.

20 000 markalla tuotetun, Yliopistoteatterin tapaisista miljöistä löydettyjen näyttelijöiden tähdittämän filmin dialogi on kuuleman mukaan pitkälti improvisoitua, mitä ei ole vaikea uskoa kangertelevan ja takeltelevan, muka-fiksun höpötyksen paukkuessa kajareista epävarmana ja katkonaisena kuin pikkuleipäpurkilta verekseltään napatun pojan puolustuspuhe. Tämän poliittisesti aktiivisen manifestoinnin surkuhupaisimpiin osioihin kuuluu epäröivä julistus “anarkistisia, maolaisia, trotskilaisia ja muita porvarillisia tahoja vastaan”. Sen enempää ilmeisesti neukkutekstejä ulkoa opetelleet nulikat eivät käy perkaamaan mielipiteitään: epäilemättä koska eivät itsekään ole ihan täysin varmoja, mitä ovat mesoamassa. Teknisesti raina on melkoisen hanukasta ja sen katselua sekä kuuntelua voisi verrata jonkinlaiseksi peilikuvaksi The Holy Mountainin räjäyttämälle audiovisuaaliselle orgasmille. Silti jotain hämärää viehätystä kalkkunanraadosta on löydettävissä, viimeistään kohtauksissa joissa herkkää rakastelua korostetaan kankaalla pomppivalla rupisella äijän ahterilla tai suojelupoliisin tulittaessa vaarallisen vallankumouksellisen konetuliaseillaan ruohikkoon. Musiikista vastaa lahtelainen rock-orkesteri Charlies.

Viides näytös alkoi viimeisellä suomalaistuottoisella kuvalla, Harry Lewingin ja Risto Orkon Suomi-Filmille ohjaamalla Joulukuun kuudes 1960 -dokumentilla (1960), joka luonnollisesti kuvaa linnanjuhlien viettoa 57 vuotta takaperin. Yhtään sen mielenkiintoisempaa meno ei kättelyineen, syöminkeineen ja tanssahteluineen näemmä tuolloinkaan ollut, eli voi vain miettiä kansakuntaa, joka on tällaisen roskan parissa näin kauan viihtynyt. Ikävä kyllä vuoden 2017 herrasväen ryyppäjäiset eivät saaneet ansaitsemaansa kunniakasta huipennusta, Musso… rakkaan Sipilän leikattua leipäjonoille tarkoitetut tuet kokonaisuudessaan vasta kansan kustantaman pöhönsä jo laskeuduttua. Ehkäpä pääministerimme tajusi pöntöllä istuessaan, että jostainhan ne hänen syömänsä ylimääräiset kaviaarileipäset on kustannettava, jotta Oy Suomi Ab saadaan jälleen kuntoon. On se vaan semmoinen veijari se meidän Jumalan mies!

Tässä välissä pyöräytettiin pieni pätkä Hyvästi Afrikka -mondon ahdistavaa eläinten lahtausta. Syynä materiaalin esittämiselle oli, että tämä lyhyt katkelma oli tiedettävästi ainut suomeksi dubatusta versiosta säilynyt palanen, sekin sattumalta Kansallisen audiovisuaalisen instituutin roskapöntöstä löytynyt. Lukijana tässä shokumentti-klassikossa ei ollut kukaan sen vähempi kuin legendaarinen radioääni ja dokkariselostaja Carl-Erik Creutz.

Koska lounaaksi nauttimani kansallisruokamme kebab ja sen kanssa ajan henkeen istuvasti ryystetty imperialistinen Coca-Cola olivatkin jo sulaneet, oli meininkiä hyvä jatkaa eräällä polttavimmin kärsimistäni puklauksista. Konservatiivisen, oikeistolaisen ja rasistisen (kaltaisilleen ihmisille luonteenomaisesti muukalaisen, tässä tapauksessa latinon kanssa avioituneen) John Waynen tähdittämä ja (yhdessä Ray Kelloggin kanssa) ohjaama Vihreät baretit (The Green Berets, 1968) on avoin puolustus sotatoimille, Pohjois-Vietnamin suruton demonisointi ja ilmeisesti myös ensimmäisiä näiden joukkojen toimia glorifioivia rainoja. Hieman My Lain verilöylyn jälkeen julkaistu, kriitikoiden torppaama mutta runsaasti taaloja (kuin myös Suomen markkoja) tahkonnut kaksi- ja puolituntinen sankaritarina ei ansaitsisi huomiota, mutta sanottakoon sen näkemisen olleen poliittisen epäkorrektiutensa ohella sietämättömässä tylsyydessään ja ylipituudessaan matomaista kiemurtelua synnyttänyt onnenpotku munille. Suomessa taantumuksellisten piirien arveluttavista syistä sankariksi nostaman, myöhemmin Larry Thornena tunnetun Lauri Törnin (joka meikäläisten sotien jälkeen jatkoi harrastustaan vapaassa Amerikassa ja kohtasi lopulta luojansa Vietnamin viidakoissa vinosilmäkommareita vastaan käydyn hyökkäyssodan tiimellyksessä) edesottamuksiin perustuvan tarinan edetessä liberaaleinkin lehtimies kasvaa rintaman todellisuuden ja punaisten eläimellisen pahuuden koettuaan patrioottiseksi aseiden puolustajaksi. Elokuvavuoteni 2017 huonoimpien nimikkeiden hopeasijalle pääsevä nimike jää toiseksi ainoastaan Avengers-sarjan ensimmäiselle jatko-osalle, joka lienee elämäni ainut kuva jonka katsominen tuntui ylivoimaiselta jopa pikakelauksen avuin.

Hien ja hilseen peittämän sotahatun irrottua runsaan repimisen jälkeen viimein silmiltä alkoi olo olla jo lähellä lannistettua. Näin ollen en ollut enää valmis Sinuhe Egyptiläisen (The Egyptian, 1954) uusintakatseluun. Aivan liian pitkä, tylsä ja päin honkia toteutettu katastrofi sisältää toki tiettyjä aspekteja, kuten kämäisyydessään ylittämättömän leijonajahdin (jo ala-asteella nauruun tikahtuminen oli lähellä vaunuissa innoissaan hymyilevien näyttelijöiden patsastellessa vasten tökerösti heiluvaa taustaa) ja ajatuksen siitä, kuinka Mika Waltarin uskomattoman mukaansa tempaavan romaanin ja Maltan haukan tapaisista mestariteoksista tunnetun ohjaaja Michael Curtizin yhteensulautumisesta voi seurata näin mielenkiinnoton, persoonaton ja eloton spektaakkeli. Hengetön mutta eräänlaisena erikoisuutena CinemaScopen sijaan täyskuvana esitetty historiallinen seikkailu otti lopulta toisen kelan jälkeen niskalenkin pienestä seurueestani, jolloin ajatus illan päättämisestä tässä vaiheessa sydämen purkamiseen oluttuopin ääressä alkoi tuntua liian houkuttelevalta.

Näillä eväin oli siis hyvä lopettaa sadannen itsenäisyyspäivämme kekkerit seitsemännen taiteen parissa ja suunnata töppösensä kohti Kalliota ja sen runsaslukuisia ravitsemuslaitoksia. Mieli pysyi silti tyynenä ja hyvänä: WHS:n tarjoama kutkuttava vaihtoehto kun tuntui monine tuskaisinekin kokemuksineen siltä parhaalta tavalta päivän juhlintaan. Tämän ohella hallituksen voimistama armeijan ja Suomen Stasin varustelu, maanpettureiden metsästäminen, entistä tehokkaampi tulonsiirron jatkaminen, Waynen perillisten ennen puolueettomalle maaperällemme sotaharjoituksiin kutsuminen, natsien rähinät ja kaltaiseni lähes joka ainoan päivän töissä viettävän mutta virallisen köyhyysrajan alapuolella elävän duunarin määritteleminen työttömäksi työnhakijaksi ja näin ollen valtion terroritoimien alaiseksi takaavat varmasti ainakin sata yhtä hienoa ja toivontäytteistä vuotta taivaanrannan orastavassa aamuruskossa.

Pianhan muuten vietetään pyöreitä myös kansalaissodan muistoksi.


Pelkkien suomalaisten syyllistäminen huonon maun airueiksi menisi tietenkin lapsellisen tekopyhäksi stereotypisoinniksi: ovathan esimerkiksi Hollywoodin aivottomat supersankarielokuvat ja college-komediat globaalin tason rahasampoja…

Share

Joonatan Nikkinen

”Can I ask you a question? Who gives a fuck what you think?” -Freddy Krueger

Lisää luettavaa: