Supersankaruuden kuolema ja uudelleensyntymä valkokankaalla

Supersankarielokuvan suosion jatkuvasti kasvaessa genre itsekin on muuttunut. Modernit Marvel-elokuvat ja TV-sarjat eivät liiemmin perusta perinteisistä supersankari-ideaaleista: Ihmisten suojeleminen ja pahan kukistaminen on toissijaista. Keskinäiset konfliktit ja niiden aiheuttamat tuhot valtaavat elokuvat. Tämän sivuvaikutuksena hahmojen syntytarinat ja voimien luonne väännetään katsojille rautalangasta. Jopa supervoimansa mystisistä energioista saava Doctor Strange selitetään elokuvassaan täysin puhki. Vaikka toivoa on, todellinen mystinen sisältö supersankarielokuvissa on pitkälti kuollut.

Kehityskaari ei ole yllättävä sarjakuvia pidempään lukeneille. Jossain vaiheessa viattomia suojeleva supersankari muuttuu pliisuksi vässykäksi, jota piristetään antamalla vastustajaksi saman kustantajan toinen sankari tai heittämällä sankarin koko maailma ylösalaisin. Vuosikymmeniä pyörineet sarjakuvat tarvitsevat tällaisia piristysruiskeita tai sarjakuvauniversumeita mullistavia kataklysmejä tasaisin väliajoin. Etenkin jälkimmäiset nostavat ainakin hetkellisesti aina myyntiä supersankareiden joutuessa keksimään itsensä uudelleen milloin minkäkin maailmanlopun jälkeen. Supersankarielokuvat nykyisessä muodossaan alkavat jostain 2000-luvun puolivälistä Batman Beginsin ja Iron Manin kohdalta. Olemme saaneet kokea kollektiivisesti elokuvamuodossa reilussa kymmenessä vuodessa sen, mihin sarjakuvamuodossa Marvelilla kului kolme vuosikymmentä.

Puhun tietenkin näiden mullistusten ja cross-overeiden tapahtumisesta. Marvel-elokuvat ovat Iron Manin lopusta lähtien kiusoitelleet suuren yhteentörmäyksen mahdollisuudella katsojia, ja neljän vuoden sisällä Avengers ilmestyi. Universumin sisäinen rakenne laitettiin mullin mallin ainakin elokuvissa Captain America: The Winter Soldier (supersankarit yhteen tuoneen järjestön tuho), Avengers: Age of Ultron (uuden vastaavan synty) ja Captain America: Civil War (supersankarit jakautuvat ja taistelevat keskenään). Vastaavanlaisia mullistuksia on tekijäpuolelta luvattu ainakin tulevalta Thor: Ragnarokilta ja kahteen osaan jaetulta Avengers: Infinity Warilta. Uusimman tuotantolinjaston DC-elokuvia on vasta neljä ja niistä kaksi perustuu cross-overeihin.

Miten tämä sitten liittyy mystisyyden kuolemaan? Eivätkö jumalten tasolla olevat olennot mättämässä toisiaan turpaan ole juuri sitä, mistä mytologiat on tehty? Ei nyt oikeastaan. Supersankarielokuvat ovat ottaneet osviittaa taruista siinä mielessä, että niiden sankarit ovat nykyään jumalten tasolla, toisinaan kirjaimellisesti. Tämä korostuu Civil Warissa ja DC:n Batman v Superman: Dawn of Justicessa, joiden molempien juonet pyörivät sen ympärillä, että supersankarit tekevät supersankaroidessaan niin paljon vahinkoa ympäristölleen ja sivullisille, että heidät tulee pysäyttää – tietysti toisten supersankareiden toimesta. Asetelma nostaa nämä sankarit ihmisten yläpuolelle.

Vuosikymmenen merkittävin supersankari

Konteksti tälle jumaluudelle kuitenkin tekee juuri päinvastaisen vaikutelman. Ihmiset nousemassa joukolla jumaliaan vastaan, koska he rankaisevat kansaa liikaa on asia, jota taruissa ei liiemmin tapahdu. Tämä negatiivinen reaktio usein järkyttäviin tuhotekoihin (esimerkiksi Man of Steelin ja Age of Ultronin lopputaisteluissa tuhotaan kokonaisia suurkaupunkeja) on hyvin realistinen ja ymmärrettävä. Täten elokuvien tarina kiedotaan tosielämän karuuden viittaan. Mytologia, suoranainen fantasia, muuttuu sci-fiksi itseään täynnä olevien tieteellisiä supervoimia saaneiden ihmisten pyrkimyksistä paeta vastuitaan.

Tämä ei tietenkään ole ainoa syy, miksi sci-fi on ensimmäinen asia, mikä moderneista supersankarielokuvista tulee mieleen (silloin kun ne eivät siis ole roiseja vitsejä laukovia parodioita Deadpoolin tapaan). Pohjimmiltaan kyse on siitä, että etenkin Marvel-elokuvissa kaikki asiat selitetään puhki. Aiemmin mainitun Doctor Strangen ohella jopa Thorin, ukkosenjumalan, kotipaikasta Asgårdista näytetään jokainen loukko ja kuppila. Hänen luottoaseensa – vasaran – käyttämisen säännöt selitetään yksityiskohtaisesti ja perustellen. Mitä Thor näkee ensimmäisenä laskeuduttuaan joukkoomme? Toisia ulottuvuuksia tutkivia tähtitieteilijöitä, totta kai.

Vakavammin itsensä ottavat supersankaritarinat – Lepakkomies, Daredevil Netflix-kumppaneineen, Suicide Squadin kaikki hahmot – taas ovat niin synkkiä ja karuja, etteivät ne suoraan edes pyri fantasiaan tai mystiseen ilmaisuun. Suicide Squadin pahiksina toimivat noidat, velhot ja heidän loitsimansa mustista papanoista luodut kätyrinsä ovat elokuvan koomisen rajussa ilmaisussa niin poissa kotoaan ettei niitä voi katsoa minään muuna kuin kalkkunaluokan sci-finä. Niissä – tai supersankareissa itsessään – ei ole enää mitään elämää suurempaa.

Koettuani näitä tunteita kymmenen vuoden ajan olin valmis kokemaan niitä jälleen mennessäni katsomaan DC:n tuotantokoneiston uusimman luomuksen, Wonder Womanin. Batman v Superman: Dawn of Justicessa ollut hahmon esittely ei luvannut hyvää, sillä hän tuntui olevan elokuvassa lähinnä katsoakseen trailereita tulevista DC:n supersankarielokuvista tai antaakseen säveltäjäpari Junkie XL:lle ja Hans Zimmerille tekosyyn vinguttaa sähköselloa. Vaikka jälkimmäinen onkin parasta täysin avuttomassa elokuvassa, se on kaukana soolotarinan lähtökuopasta.

Voitte siis kuvitella yllätykseni huomatessani Wonder Womanin olevan freesein supersankarielokuva sitten Guardians of the Galaxyn. Kirjaimelliset myytit yhdistyvät sankariin joka tekee kaiken elokuvassa puhtaasti puolustaakseen viattomia ja pitääkseen oikeudentajullaan maailman tasapainossa. Se tekee niin vahvan pesäeron DC:n muihin uusiin elokuviin, että sen olemassaolo itsessään lähes riittää rikkomaan uskon siitä, että DC:n kaltaisissa tuotantokoneistoissa tekijällä ei olisi tilaa ilmaista itseään. Greyn Anatomian kaltaisia hömppäsarjoja kirjoittanut Allan Heinberg on tehnyt tarkoituksellisen melodramaattisen käsikirjoituksen, jolle ohjaaja Patty Jenkins antaa sielun.

Olennaista Wonder Womanin ilmaisussa on, että se ei selittele itseään. Gal Gadot’n esittämä nimikkosankari Diana varttuu muulta maailmalta piilossa Themysciran saarella amatsonien keskuudessa. Hänen äitinsä sanoo tämän saaren ainoan tytön syntyneen, kun äiti muovasi Dianan savesta ja Zeus antoi hänelle elämän. Chris Pinen esittämän vakoojan tippuessa saaren edustalle ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä, Diana päättää lähteä hänen mukaansa, koska suuri sota on tietysti sodan jumala Areksen – amazonien verivihollisen – tekosia. Mukaan tarttuu jumalten tappamiseen soveltuva miekka ja Hestian lasso, joka pakottaa kertomaan totuuden.

Hölynpölyn määrä ei siis poikkea muusta genrestä, mutta tärkeää on, ettei elokuva koskaan tuhoa mitään näistä uskomuksista suoraan. Chris Pine ei mansplainaa ensimmäisen maailmansodan geopolitiikkaa, vaan näkee Dianan silmistä sen palon, joka ohjaa supersankareiden oikeudentajua ja ymmärtää, että tämä on tärkeää hänelle, vaikka rintamalta ei löytyisikään sodan jumalaa. Muutama vitsi näistä uskomuksista väännetään, mutta niitä ei koskaan suoraan kiistetä – päinvastoin, elokuvan loputtua Zeuksen luomien amatsonien myyttiä on pikemminkin kasvatettu, elävöitetty uusilla yksityiskohdilla. Väittelyitä ja kritiikkiä Diana saa osakseen uskomustensa vuoksi, mutta nämä ovat nimenomaan keskusteluita, eivät yksipuolisia, absoluuttisia toteamuksia.

Heinbergin käsikirjoitus antaa tarinan fantastisten elementtien elää omaa elämäänsä sen sijaan, että hän tuhoaisi ne tieteellä selitellen. Wonder Woman ei käsikirjoituksena aina välttämättä ole kovin erilainen Batman v Superman: Dawn of Justicesta, mutta tämä eroavaisuus tekee koko elokuvasta sen tuntuisen, miltä BvS:n naurettava lopputaistelu tuntuisi ilman sitä edeltävää elokuvaa: toiveiden täyttämiseltä, korkealta fantasialta. On yksinkertaisesti helvetin hienoa nähdä kun lihaksikas nainen hyppii saksalaisten sotilaiden päällä hakaten heitä nyrkein, suojelemalla itseään kilvellä ja flingaamalla ihmisiä seiniin lassolla. Muun elokuvan ollessa sinut oman fantastisen olemassaolonsa kanssa katsoja voi itsekin olla sinut sen kanssa.

Se, missä Jenkins ja Heinberg ottavat isoimman riskin, on tämän fantasian sijoittaminen ensimmäiseen maailmansotaan, joka on kaikin puolin maapallon historian hirvittävimpiä konflikteja. Avaimeksi nousee sen suhtautuminen tapahtumiin; siinä missä Man of Steelissa Teräsmies murhaa todennäköisesti miljoonia viattomia hajottaessaan kaksi kaupunkia taistelussaan kryptonilaisten kenraalien kanssa – kaikki kameran ulkopuolella kuvan keskittyessä tiiviisti rakennusten puolivälien läpi lentävään Teräsmieheen ihmisten liiskaantuessa kaduilla ylhäältä tippuvaan roinaan – Wonder Womanissa sodan vaikutukset edes yritetään näyttää kameran edessä. Sitä ei tehdä tarpeeksi tehokkaasti, koska supersankarielokuvat eivät saa olla kiellettyjä alle 15-vuotiailta, mutta peitellyt irtoraajat ja sadat myrkkykaasuihin kuolleet ovat osoitus siitä, että konflikti otetaan vakavasti. Sen sijaan, että Avengerit eivät välittäisi pikkukylän asukkaista heidän kotikontunsa noustessa ilmaan käytettäväksi jättimeteoriittina, Diana juoksee Iso-Britannian juoksuhaudoista vastapuolelle kuolemaa uhmaten pelastaakseen miehitetyn kylän asukkaat sortajilta.

Mikä tahansa sota mahdollistaisi vastaavan skenaarion, mutta panoksia – ja lopulta Dianan sankarillisuutta – korotetaan luomalla skenaario, jossa osapuolet ovat olleet vuoden päivät pattitilanteessa ja siviilit vastaavan verran vailla toivoa. Siinä missä Captain American kaltaiset elokuvat – ja Pinen vakoojahahmo Wonder Womanissa – toteavat vastaavissa tilanteissa, että kaikkia ei voi pelastaa, Diana päättää juuri päinvastoin. Hän on supersankari. Supersankarit tekevät mahdottoman mahdolliseksi.

On aivan mieletöntä, että näin yksinkertainen asia on poikkeus säännön sijaan modernissa supersankarielokuvassa.

Niin se kuitenkin on. Supersankarielokuvien ohjaajakaartien kasvaessa yhä enemmän persoonallisilla ohjaajilla, niiden luonne muuttuu. Näillä ohjaajilla on jotain sanottavaa, ja he päättävät käyttää tätä alustaa sen sanomiseen sen huomattavan yleisömäärän – ja elokuvantekomahdollisuuden yleensäkin – takia. Valitettavasti näiden elokuvien ottaessa yhä enemmän kantaa tosielämän tapahtumiin, ne ovat kadottaneet olennaisen osan supersankaruuttaan. Supersankarit voivat toki peilata yhteiskuntaa, mutta ne voivat myös toimia yhteiskunnan ihanteiden ja asenteiden korottajina. Fiktioelokuvan tekeminen on se luonnollisin vaihtoehto näistä asioista puhuttaessa, mutta yksikään viimeisen vuosikymmenen supersankarielokuvista ei ole toistaiseksi onnistunut teemojensa käsittelyssä siten, että johtopäätökset tai edes tiet niihin olisivat oikeasti tyydyttäviä. Elämää suuremman toimintaelokuvan luonne jopa taistelee aktiivisesti tätä pyrkimystä vastaan pointtien jäädessä räjähdysten alle. Se, että suuret yleisöt saapuvat katsomaan niitä räjähdyksiä viihtymisen toivossa ei vielä riitä todistamaan, että esitetyt aihepiirit tai niistä esitetyt ongelmakohdat jättäisivät heihin mitään jälkeä.

Supersankarit ovat juuri elämää suurempia, joten he ovat huono tapa kertoa elämän – saati sitten politiikan – yksityiskohdista. Ne toimivat parhaiten suurten ajatusten ja ideologioiden kuvaajina – vaikkakin niin yksinkertaisten kuin sen, että ihmisiä pitää auttaa jos siihen pystyy. Siksi James Gunnin rikkinäisten ihmisten paranemisprosessia kuvaavat Guardians of the Galaxyt vievät mukanaan. Wonder Woman paitsi tekee juuri näin, Jenkins myös selvästi ymmärtää tekevänsä juuri näin. Siksi kohtaus, jossa Diana ryntää ei-kenenkään-maahan kahden vallihautakompleksin väliin, on niin poskettoman tehokas. Sen merkityksen koko elokuvan – jollain tasolla supersankaruuden – sielun kuvaajana ymmärtävät paitsi tekijät myös katsojat – vaikkakin sitten vain sen erinomaisen toteutuksen synnyttämän tunnekuohun kautta.

Share

Miikka Mononen

Keravalainen pummi. Kirjoitan elokuvista. Formatiiviset sellaiset minulle ovat Jason Reitmanin Juno ja John Carpenterin Halloween. Ilahdun aina erilaisuudesta, vaikka se saavutettaisiin pöhköin keinoin.

Lisää luettavaa: