Kategoria:

The Wolf (1983)

Puolaa ei elokuvamaana juuri kauhuelokuvista tunneta. Yksi syy lienee siinä, etteivät genren sikäläiset perinteet ole erityisen pitkät. Jarno Hänninen mainitsee artikkelissaan Rikos puolalaisessa elokuvassa (Idäntutkimus 1/2012) ensimmäiseksi puolalaiseksi kauhuelokuvaksi Ewa Petalskan ja Czesław Petelskin ohjaaman, erään kauhutarinoista ammentaneen tv-sarjan jaksoista kootun episodielokuvan Świat grozy (1968). Jotain genren arvostuksen puutteesta ja marginaalissa olemisesta kertoo se, että kauhuelokuvan käsittely ilmiönä sivuutetaan tyystin Marek Haltofin ansiokkaassa, mutta joiltain osin suppeassa hakuteoksessa Historical Dictionary of Polish Cinema (2007).

Julkaistu: Kirjoittaja: Petri Penttinen
Kategoria:

A Cat in the Brain (1990)

Italialaisen kauhun ja goren mestari Lucio Fulci ei myöhemmillä töillään ole saavuttanut yhtä varauksetonta ylistystä fanikunnaltaan kuin kulta-aikoinaan. Ohjaajan töistä tuntui kadonneen intohimo syvempään tai sanomallisempaan ilmaisuun ja teosten kokonaisuus alkoi sirpaloitua enemmän yksittäisen goren ja tissien esittelyyn. Vuonna 1990 valmistunut A Cat in the Brain on kursailemattomasti juuri tätä, mutta sisältää samalla kevyttä metatason leikittelyä ohjaajaltaan, joka tällä kertaa esiintyy pääosassa omana itsenään.

Julkaistu: Kirjoittaja: Kim Sainio
Kategoria:

Satan’s Bed (1983)

Tänä vuonna kolmenkymmenen vuoden kypsään ikään tullut Painajainen Elm Streetillä on kauhuelokuvien klassikoihin lukeutuvia teoksia, jolle on tehty liukuhihnan verran jatko-osia. Wes Cravenin luoma ja Robert Englundin loistavasti tulkitsema Freddy Krueger on ehdottomasti yksi kauhun ikonisimpia tappajia. Kyseinen hahmo sisältää aitoa pelkoa ja ripauksen huumoria samassa paketissa. Asioiden summa on sen verran kovaa luokkaa, että elokuvasta on tehty kopiointeja Aasian mantereella asti. Esimerkkinä voisi mainita intialaisen version, mutta jätetään tanssit ja laulamiset toiseen kertaan. Kerron teille ennemmin indonesialaisesta versiosta, jonka ohjauksesta on vastannut Lady Terminatorin sekä Mystics in Balin ohjannut kulttinimi H. Tjut Djalil

Julkaistu: Kirjoittaja: Tuomas Porttila
Kategoria:

Fehér isten (2014)

White Godissa (tietysti myös anagrammi White Dogista) voisi olla potentiaalia kuulua maailman parhaimpien eläinelokuvien pyhään, hurjaan joukkoon (The Turin Horse, Balthazar, White Dog…) jos se ei kallistuisi jatkuvasti enemmän jonkin Disney Kotia kohti-rainan, Hopeanuolen ja Stephen King filmatisoinnin Cujo – kauhun silmät-elokuvan puuroutuvaan symbioosiin päin, samalla kun sitä haalistaa Espoo ciné -elokuville tänä vuonna niin tavanomainen harmaa valo ja lattea visuaalisuus muutamasta näyttävästä kohtauksesta huolimatta (hyvää kirjoitustakaan ei tee yksi tai kaksi hyvää ja todellista lausetta, jos kaikki muut lauseet ovat paskaa – sama pätee elokuvien kohtauksiin: lisäksi että tekee todellisia kohtauksia, täytyy osata laittaa ne oikeaan rytmiin).

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Täyden Kuun striimausta, osa 1

Full Moon Features on Charles Bandin vuonna 1989 perustama itsenäinen ”suoraan videolle” -tuotantoyhtiö, jonka pääsääntöinen elokuvatarjonta koostuu kauhusta ja tieteisfilmeistä. Firman leivissä ovat työskennelleet muun muassa sellaiset nimet kuin Stuart Gordon, Jeffrey Combs sekä Lance Henriksen. Yhtiötä voisi verrata vaikkapa Tromaan, koska molempien riippumattomuus isommista yrityksistä on lopulta toiminut heille eduksi, tarjoten vankemman fanikunnan sekä mahdollisuuden toteuttaa itseään villimmin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Tuomas Porttila
Kategoria:

Matka japanilaiseen elokuvaan, osa 4

Koska 90-luvun alku oli lapsuuden parasta aikaa, aloitetaan se nuorison parissa ja tyttökoulusta, johon päästään ohjaaja Shun Nakaharan kanssa sympaattisessa The Cherry Orchardissa (Sakura no Sono, 1990). Vuoden tärkein tapahtuma on ovella ja kuten tapana on, mikään ei ota onnistuakseen, kun hermostuneet teinit hakevat omaa paikkaansa. Samana vuonna ilmestynyt Jun Ichikawan ohjaama Tugumi jatkaa tarkemmin henkilöityen monella tavalla sairaan tytön rikkinäiseen elämään. Ulkopuolisen kertojan ansiosta tapahtumat pidetään suuripiirteisempinä, mikä antaa tarvittavaa aikaa kehittyvälle tarinalle.

Julkaistu: Kirjoittaja: Vieraileva kirjoittaja
Kategoria:

Celia (1989)

Yksi yleisimmistä kritiikeistä epätavanomaisia elokuvia kohtaan on se, että teos on epätasainen; siis että sen tietyt osa-alueet eivät muodosta yhdessä jonkinlaista hallittua kokonaisuutta, jossa jokainen osa tukee toistaan aukottomasti. Väite on omituinen ja virheellinen, koska se on niin formalistinen ja perustuu katsojan tottumukseen eikä loogisesti perusteltavissa olevaan selitykseen. Se olettaa, että kerrontaan keskittyvällä elokuvalla on oltava jokin tietty muoto ja siihen muotoon olennaisesti kuuluvien tiettyjen kerronnallisten piirteiden on yksinkertaisesti täytyttävä, jotta elokuva olisi nautittava. Se siis tuuppaa sivuun kokeellisen elokuvan vaikutuksen, kulttuuriset erot ja sen, että elokuva on ensisijaisesti visuaalinen media, jolla on lupa kokeilla, sen sijaan että sen tulisi täyttää jotain iänikuisia tarinankerronnallisia vaatimuksia.

Julkaistu: Kirjoittaja: Mikko Lamberg