Texasin moottorisahamurhat (1974)

Tunnetaan myös nimillä: Moottorisahamurhaaja; Maa: Yhdysvallat; Genre: kauhu, jännitys; Ohjaus: Tobe Hooper; Käsikirjoitus: Kim Henkel, Tobe Hooper; Kuvaus: Daniel Pearl; Leikkaus: J. Larry Carroll, Sallye Richardson; Sävellys: Wayne Bell, Tobe Hooper; Näyttelijät: Marilyn Burns, Allen Danziger, Paul A. Partain, William Vail, Teri McMinn, Edwin Neal, Jim Siedow, Gunnar Hansen

Yksi elokuvahistorian pahamaineisimmista tapauksista on Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhat, joka muun muassa kiellettiin tyystin Suomessa raaistavan kuvastonsa vuoksi. Vasta yli 20 vuotta Yhdysvaltain ensi-iltansa jälkeen vuonna 1996 moottorisahan pärinä vihdoin läpäisi suomalaisen teatterin valkokankaan ja myöhemmin kotisohvan. Suomessa legenda oli ehtinyt kasvaa suureksi, ja Hooperin visiota pidettiin hurjana väkivaltaspektaakkelina, joka olisi liki dokumentaarisen tarkka kuvaus aiheestaan. Tuota ennen videolaki oli kieltänyt elokuvan levittämisen kotikäyttöön, joten nälkäisten kauhunmetsästäjien oli tyytyminen kämäisiin piraattikopion kopioihin.

Viimeistään vuosi 2001 muistetaan Suomessa elokuvan vallankumouksena. Konservatiivinen videolaki sai väistyä, kun Suomesta tuli yksi maailman vapaamielisimmistä elokuvamaista. DVD:n kulta-aika oli käsillä, ja internet teki lopullista tuloaan kaikkien koteihin. Asioita ei enää kielletty lastensuojelun nimissä, vaikka ironista kyllä, uusi aikakausi teki lastenvalvonnasta entistä hankalampaa. Siitä huolimatta kaikki oli nyt sallittua. Mitään ei enää kielletty kokonaan. Kovimmat kauhut saivat ansionsa mukaisesti K18-merkin. Texasin moottorisahamurhat meni tähän kategoriaan, mutta pitkä odotus oli joka tapauksessa päättynyt.

Uudelle sukupolvelle elokuvan maine oli kirinyt vanhempien kautta. Asiaa auttoi myös vuoden 2003 uusintaversio. Kyseessä oli tietysti esikuvaansa väkivaltaisempi, mutta tunnelmaltaan huomattavasti heikompi tekele. Allekirjoittanut katsoi nämä kaksi rainaa aikanaan peräkanaa videovuokraamon hyllystä poimittuna. Kokemus ei tuolloin pettänyt. Edes alkuperäisen leffan odotettua laimeampi väkivalta ei pistänyt silmään sen pahemmin, vaikka tuohon aikaan en ollut vielä kypsynyt tarpeeksi paljon taiteellisessa elokuvamarinadissa.

Arvostelussa on käytetty VLMedian DVD:tä.

Night Visions juhlisti Leatherfacen nelikymppisiä tuomalla valkokankaalle uuden restauroidun 4K-kopion, jonka kuvaa ja ääntä kehuttiin maasta taivaaseen. ”Moottorisaha ei ole koskaan pärissyt yhtä jylhästi” raikasivat mainoslauseet. Kuvasta ja äänestä voidaan olla montaa mieltä, mutta itse elokuva on edelleen ajankohtainen ja uusi sukupolvi lienee valmis ottamaan sen omakseen. Lisäksi elokuvajumalat ovat kyntäneet kuoleman satoa, kun ensiksi hiippakuntaa vaihtoi elokuvan naispääosa, Marilyn Burns, ja noin vuotta myöhemmin levisi suru-uutinen alkuperäisen Leatherfacen, Gunnar Hansenin, kuolemasta. Joten samalla tämä uuteen loistoon kiillotettu kopio on eräänlainen muistojulkaisu näille kahdelle tärkeälle palaselle Hooperin läpimurtoteoksessa.

Alussa kerrotaan, että tarina on tosi. Ihan väärässä tässä ei olla, sillä Leatherface perustuu löyhästi tosielämän sarjamurhaajaan Ed Geiniin, joka leikkasi uhreiltaan kasvot irti, ja teki niistä itselleen naamioita. Kokonaisuudessaan juoni on taatusti tuttu juttu kaikille vähääkään kauhusta kiinnostuneille, mutta kerrataanpa opintojen äidin vuoksi pikaisesti premissi: Sally ja hänen pyörätuolissa istuva Franklin-veljensä matkaavat ystävien kanssa Texasin syrjäiselle maaseudulle, jossa heidän olisi tarkoitus viettää lomaa edesmenneen isoisän maatilalla. Kaikki kuitenkin menee lähestulkoon heti plörinäksi, kun he joutuvat paikallisen kannibaaliperheen hampaisiin.

Huhupuheet sanovat, että Hooper olisi tehnyt Texasin Moottorisahamurhista alun perin komedian, mutta yleisö otti tarinan turhan tosissaan. Tämä johtuu hänen heikosta ohjauksestaan, joka kuvastaa myöhäisempää uraansa vallan osuvasti. Etenkin Toben itsensä ohjaama ensimmäinen jatko-osa antaa viitteitä, että ohjaaja on suoranaisesti vituttanut, ettei hänen alkuperäiselle näkemykselleen naurettu. Tästä johtuen jatko-osaa leimaakin täysin yliampuva huumorin ja splattaamisen tykitys, joka jättää varjoonsa ensimmäisen osan kyynisen, nihilistisen ja makaaberin tunnelman.

Leatherface aloittaa juhla-aterian valmistamisen.

Mielenterveyttäni on useaan otteeseen epäilty. Nauroin aivan saatanasti, kun esimerkiksi Harvey Keitelin sutenöörihahmo ammutaan Taksikuskissa. Huumorini on jalostunut lievästi kieroksi, koska tunnun olevan Hooperin kanssa jokseenkin samalla aaltopituudella. Löydän Texasin Moottorisahamurhista  harvinaista huumoriarvoa. Ensimmäisellä katselukerralla räjähdin nauruun kohtauksessa, jossa Leatherface esitellään yleisölle. Sain kuulla, ettei kohtauksessa ollut kuulemma mitään huvittavaa, mutta en vain kyennyt pidättämään naurua tuossa tilanteessa.

Lavastuksessa on kieltämättä käytetty mielikuvitusta. Huolellisen epäsiistiltä näyttävä kannibaaliklaanin talo on täynnä hilpeitä yksityiskohtia. Luita, ihonriekaleita ja paskaista eritettä on jokaisessa huoneessa. Kuvakulmat näyttävät katsojalle aina jotain uutta bongattavaa. Tavallaan nämä yksityiskohdat kertovat Hooperin huumorintajusta tai ennemminkin siitä, kuinka vinksahtanutta sen täytyy olla. Samoin ohjaajan itsensä säveltämä ääniraita on häiriintynyt, piinaava ja erittäin ahdistava. Yhdistettynä kuvaan se kuitenkin muuttuu vääjäämättä koomisemmaksi.

Roolijako elokuvassa on hyvin selvä. Leatherfacen tarkoitus on tuoda koomista helpotusta ja antaa katsojilleen aihetta nauraa. Nuorisosta koostuva porukka vetää täysin ylinäyttelyn puolelle, mikä myös helpottaa heidän osumistaan humoristisempaan narratiiviin. Kannibaaliperheen mielenvikaiset takapajulan juntit näyttelevät niin ikään yli. Näiden hahmojen touhuissa ei pitäisi olla mitään hauskaa, mutta näyttelijöiden tulkinnat takaavat sen, ettei heitä voi ottaa turhan vakavasti.

Pöytä on katettu vieraita varten.

Huumoriarvo on jäänyt minun ja ohjaajan väliseksi sisäpiiritiedoksi. Kysynkin teiltä vakavissani, pystyttekö olemaan hihittämättä sille, kun Leatherface kulinaristisella juhlaillallisella on tehnyt pyörätuolissa istuneen Franklinin kasvoista itselleen uuden naamarin? Tätä ennen hän on raahannut kuolleelta vaikuttaneen isoisän pöydän ääreen imemään viimeisen elossa olevan uhrin veristä etusormea.

Loppuhuipennus, jossa nahkanaamarin sonnustautunut moottorisahamurhaaja tanssii auringonnousussa balettia tappovälineensä kanssa, on visuaalisuudessaan hykerryttävää kuvastoa. Elokuva pistetään pakettiin melkoisella vauhdilla, jonka vuoksi juuri tuo viimeinen kuva jää mielensopukoihin vielä hyväksi toviksi lopputekstien jälkeen.

Texasin moottorisahamurhia on silti helppo pitää uraauurtavana teoksena monestakin syystä. Se sai pelkän nimensä vuoksi kukkahattutädit varpailleen, ja poiki lukuisia kopioita, jotka yrittivät pelkän ”Massacre” –nimen verukkeella kohota paheksuntaa aiheuttavaksi filmeiksi. Se oli aloittavatekijä psykologisen kauhun loputtomassa taipaleessa, jossa sarjamurhaajista tuli osa kauhun laajentunutta valtavirtaa. Jonkinlaisena esikuvana Hooperille on toiminut Wes Cravenin The Last House on the Left, joka on raastavaa kauhua höystettynä muutamilla hölmöilykevennyksillä. Näitä elokuvia yhdistää tahattoman ja tahallisen komiikan sekoittuminen. Huumorielokuvana niitä tuskin näkee kovinkaan moni, mutta Hooperin silmissä hänen filminsä varmaankin aloitti kauhukomedian marssin kohti suuria yleisöjä.

Share

Tuomas Porttila

”ON HAUTOJA JOTKA OLISI SYYTÄ JÄTTÄÄ RAUHAAN…”

Lisää luettavaa: