Zhang Yimoun The Great Wallin puolivälissä on kohtaus, jossa tuhannet suurin torahampain varustetut liskohirviöt kiipeävät Kiinan muuria ylös. Kirkkaansiniseen Power Rangerseja henkivään univormuun sonnustautunut Tian Jing antaa luutnantilleen käskyn avata muuri. Tämä tarkoittaa sitä, että Kiinan muurin keskelle aukeaa ohut vaakasuora aukko, jonka sisäpuolella miehet heiluttelevat jättimäisiä teriä luodakseen saksipareja, joilla he leikkaavat muuria kiipeäviä hirviöitä kahtia.
Ylläoleva on hipaisu, pintakosketus, siitä mitä The Great Wallissa tapahtuu. Yimoun uusin elokuva on yhteen sanaan tiivistettynä hullu.
Tämä ei ole hänelle uutta. Heron statistimäärät ja Lentävien tikareiden talon vaatteilla soitetut rumpusoolot todistaneet tietävät tämän. Jälleen Kiinaan sijoittuvan mytologisen historiallisen eepokin kuvittelisi jatkavan samalla linjalla, mutta The Great Wall antaa vaihteeksi hyvän esimerkin siitä, mitä Hollywoodin tuotantokoneisto voi muiden maiden vastaaville antaa. Elokuva on tuotettu Kiinan ja Yhdysvaltain yhteistyönä, ja käsikirjoituksesta vastaavat zombikirjailija Max Brooksin ja Netflixin Narcos-huumesarjan tehtailleiden Carlo Bernardin ja Doug Miron kaltaiset tekijät.
Yimoun wuxia-tuotannolle ominainen verkkaisuus ja edestakaisin sinkoileva rytmitys tuntuu pitkälti tämän länsimaisen vaikutuksen ansiosta olevan tiessään. The Great Wall on puolitoista tuntia dynamiittia kymmenellä minuutilla turhaa höpinää. Yleensä herran elokuvissa on jälkimmäistä vähintään yhtä paljon kuin räjähtäviä toimintakohtauksia. Se ei ole huono juttu, mutta tällaisenaan The Great Wall tarjoilee jotain erilaista. Se on georgemillermäisen tiivis, olennaiseen keskittyvä paketti. Erona on se, että siinä missä Millerillä oli uudessa Mad Maxissaan rumpusetillä varustettu auto, Yimoulla on Kiinan muurin keskellä pauhaava kymmenhenkinen sotarumpupataljoona.
Mitä olennainen sitten on? Hetket. The Great Wall sisältää kymmeniä upeita hetkiä, joiden sisällöstä haluaisivaahdota. Ei analysoida, ei keskustella. Kertoa niiden sisältö. Hyvin innostuneesti. Miksi juuri tästä elokuvasta tulee tällainen olo?
Aiemmin mainitsemani käsikirjoitus on hyvä lähtökohta. Kuuden ihmisen tehtailema teksti on suoranaista hölynpölyä: Kiinan muuri on rakennettu suojelemaan maata hirviöistä, jotka nousivat meteoriitin tuhoaman vuoren tuhkista. 60 vuoden välein jokaisen hyökkäyksen myötä kehittyvät pedot hyökkäävät maata kohti aikeenaan syödä kaikki kiinalaiset. Matt Damonin ja Pedro Pascalin esittämät nomadit saapuvat paikalle juuri sopivasti hyökkäyksen alkua todistamaan, päätyen keskelle muuria valvovan armeijan suurinta haastetta. Pian miehet lyövät hynttyyt yhteen kiinalaisten kanssa ja se onkin sitten menoa.
Damonin roolitusta on kritisoitu Hollywoodille tyypillisenä whitewashingina, mutta näin täynnä kiinaa puhuvia kiinalaisia olevassa elokuvassa esiintyvän yhden valkoisen miehen kritisoiminen tästä on pöhköä, koska roolituksen tausta on selvä: Studiot ovat yhä (ehkä oikeaoppisesti) uskossa, että Yhdysvaltojen peruskatsoja ei mene elokuvateattereihin katsomaan kiinalaistähdillä (joita elokuvasta löytyy muun muassa Andy Laun muodossa Jingin ohella) koristellun julisteen omistavaa teosta, kun vieressä olisi Damonin pärställä somistettu toimintaelokuva. Yhdistämällä nämä kaksi saadaan aikaan toivottavasti yleisöä houkutteleva paketti, ja Damonin roolitus toimii täten lähes vastakohtana perinteiselle valkopesulle – hänen etnisyytensä ja suosionsa valjastetaan elokuvan kaupallisen menestyksen välikappaleeksi.
Tarinan pohjustukseen kulutetaan vartti elokuvan kestosta, ja aiemmin mainittu turha 10 minuuttia uhrataan Damonin ja Jingin esittämän kenraalin pitkälti platoniselle romanssille. Loput kuluvat joko taisteluissa, niihin valmistautumisessa tai elokuvan ainoassa sivujuonessa Willem Dafoen esittämän roiston yrittäessä varastaa ruutia – koko rooli tuntuu tekosyyltä saada Dafoe kameran eteen tekemään Speed 2: Cruise Control -tason hullutteluilmeitä. Tarinankerronnassa on siis kiitettävän hyvin turbovaihde päällä, joka saa elokuvaan vauhdikkaan, poikainseikkailuelokuvat mieleen tuovan rytmityksen. Mielikuva korostuu Damonin joutuessa muurin komentajan kunnia-illallisella toteuttamaan jousellaan akrobaattisia taidonnäytteitä.
Toimintakohtaukset saavat perinteisiin miekka/keihäs/jousi-taisteluihin lisäsävyjä muurin harjalle pystytetystä Attack on Titan -henkisestä köysiflengailutelineestä, milloin mistäkin ruudin täyttämästä uudesta aseesta ja Damonin yli-inhimillisistä murhataidoista. Iloa tuovat myös kirkkailla perusväreillä värikoodatut upeat haarniskat, jollaisia soisi näkevän useammissakin toimintaelokuvissa. Usein harmaan sumun peittämän muurin yleisilmettä rikkovat sadat statistit kirkkaankeltaisissa univormuissa erottuvat myös edukseen satojen tietokonehirviöiden joukosta.
Poikkeuksellisen The Great Wallin toiminnasta kuitenkin tekee äärimmäisen onnistunut tietokonetehosteiden ja käytännön vaijeristunttien yhdistely. Damon ja kumppanit ovat selkeästi Yimoulle tuttujen wuxia-elokuvista napattujen lankojen varassa lennellessään suurten hirviöiden iskujen voimasta pitkin ruutua. Paljas silmäni ei ainakaan paljastanut kertaakaan, että elokuvassa olisi nähty tietokoneella tehty ihminen ruudulla. Tämä on olennainen komponentti, kun hirviöt ovat lähes poikkeuksetta digiluomuksia. Wuxia-lentokaaret oikeilla ihmisillä tuovat taisteluihin fysikaalisuutta, jonka saavuttamisessa esimerkiksi vastaavia taisteluita epätoivoisesti kankaalle piereskellyt Hobitti-trilogia epäonnistui kerta toisensa jälkeen.
Tämän kautta Yimou onnistuu luomaan pesäeron kymmeniin vastaaviin tietokonehirviömättöihin, mikä kääntää The Great Wallin flopista hauskaksi hölynpölyksi. Se on vielä hyvää hölynpölyä eli ei aliarvioi katsojaansa tarjoamalla typeriä selityksiä sille, miksi Kiinan muurin armeijalla on käytössään myös naurettavan tehottomia kuumailmapalloja. Se siirtyy höyryjunan tarmolla toimintasekvenssistä seuraavaan, koska se tietää, että katsoja tuli katsomaan juuri tätä elokuvaa viihtyäkseen, ei kuunnellakseen Kuolemantähden heikon kohdan olemassaolon selvitystä. Ratkaisu toimii, koska The Great Wall viihdyttää ihan eri spektrillä kuin perinteiset Hollywood-toiminnat. Se ilottelee, hulluttelee. Jos on itse niin hullu ettei tästä saa muuta hupia irti, voi laskea mielessään kuinka montaa eri aksenttia Matt Damon elokuvan aikana yrittää esittää – itse lopetin viidennen vaihdoksen kohdalla.