Aloitan kauempaa. Adam Wingardin (ohjaus) ja Simon Barretin (käsikirjoitus) aiempi yhteistyöelokuva oli jopa valtavirtakriitikoiden pitämä kauhuelokuva You’re Next (2013). Siinä he ottivat slasherin kaavan (estetiikan, asetelman) ja yhdistivät siihen muun muassa film noiria, mutta – ja tiedän monen olevan eri mieltä – eivät he sitä niin sofistikoituneesti varioineet.
Pikemminkin he säikäyttivät ymmärtäessään, kuinka slasherilla on kunnioitettava historia: lajityypin sisällä on tehty oikeita elokuvia (kuten John Carpenterin Halloween, ja jos halutaan hajottaa määritelmä, Psycho ja Peeping Tom) ja tradition ymmärtäminen heijastuu aina positiivisesti omiin töihin. You’re Nextissa, toisin kuin monessa nykykauhuelokuvassa, on myös uskottavia roolihahmoja ja monta uskottavaa näyttelijää.
Ehkä arroganttia sanoa, mutta kauhun puolella ei olla viime vuosina nähty montaa älykästä yksilöä tai teosta, ja matalan odotushorisontin vuoksi harvat positiiviset tapaukset, joissa on jokin pointti, kasvavat merkitystään. Tämä johtuu pidemmästä kehityksestä, jota voisi kutsua kauhun gettoutumiseksi. Kaikki hyvä kauhusta on otettu osaksi muita tyylilajeja, mikäli genreistä puhuminen on enää edes relevanttia. Toisin sanoen kauhu on konventioiden työkalupakki ja käytössä jotakuinkin kaikkialla (mukaan lukien televisiomainokset ja musiikkivideot). On ymmärretty, että jos haluaa tehdä kauhuelokuvan tai saavuttaa väliaikaisesti leimallisesti kauhuelokuvan sävyn, ei tarvitse tehdä genre-elokuvaa. (Niin kuin komedia voi olla Jim Jarmuschin tai Aki Kaurismäen deadpania, Roy Anderssonin understatementia, Groucho Marxin sanaleikkejä, Alastoman aseen kymmentä visuaalista gagia minuutissa.)
Jotta ymmärtäisi kehityksen päätepisteen, pitää ymmärtää sen alku. 50-luvulla kauhun kulttuurillinen asema oli sama kuin pornon. Universalin 30-luvun klassikot nauttivat arvostusta, mutta ne eivät kertoneet sodanjälkeisestä ajasta ja sen haasteista – seksuaalisesta vallankumouksesta ja nuoruudenpalvonnasta, kulutushakuisesta hedonistisesta käyttäytymisestä, muuttuneista sukupuoli- ja sukupolvirooleista, etnisten ja seksuaalisten ryhmien välisistä (päivänvaloon tuoduista) valtasuhteista, uuden teknologian mullistavista vaikutuksista arkeen.
Sitten 60-luvulla Roman Polański tapasi Lontoossa Harold Pinterin, myöhemmin Nobelilla palkitun näytelmäkirjoittajan, jonka teosten psykologinen terrori ja pinnanalainen (artikuloimaton) väkivallan uhka auttoivat synnyttämään modernin kauhun sellaisena kuin me sen tunnemme (joskin esseisti ja kriitikko Daniel Mendelsohn on kutsunut Peter Greenawayta parhaimmaksi Pinterin tyylilliseksi perijäksi). Suuret tai aikoinaan suuret nimet (Polański, Craven, Romero, Hooper, Cronenberg, Carpenter, Kubrick jne.) eivät välttämättä tehneet “kauhua”. He tekivät elokuvia, jotka myöhemmin määriteltiin moderniksi kauhuksi.
Pari esimerkkiä:
Polańskin Inho ja Rosemaryn painajainen ovat pohjimmiltaan variaatioita hänen ensimmäisen elokuvansa (Puolassa ja puolaksi kuvattu Veitsi vedessä) teemasta: sukupuolten ja -polvien valtataistelu. Mutta nyt mukana on fantastisia ja sittemmin moneen kertaan kopioituja kauhunäkyjä (kuten Inhossa seinien läpi tunkeutuvat kädet, jotka yrittävät lääppiä arkaa kaunotarta) ja jopa paholainen, joka Rosemaryn painajaisessa raiskaa naisen raskaaksi.
Modernin zombielokuvan kahdesti keksinyt George A. Romero (The Craziesissa Elävien kuolleiden yön zombi-hahmot ovat ihmisen luomia niin kuin Resident Evileissä myöhemmin) halusi ohjata Elävien kuolleiden yön sijaan bergmanilaisen uuden aallon nuorisoelokuvan, mutta hän ei löytänyt siihen rahoitusta. Ennen pidin Romeroa synnynnäisenä kauhuohjaajana, koska mennyt aina jähmettyy valmiiksi poluksi ikään kuin se olisi ollut sellainen valmiiksi, mutta nykyään en voi olla ajattelemasta, että hän jäi esikoiselokuvan myötä kauhun “vangiksi”.
Cravenin ohjaama The Last House on the Left ei ole hyvä elokuva, vaikka sillä on kulttuurihistoriallista arvoa (millä ei olisi?), mutta tarinan mukaan Craven ei tiennyt, mitä hän oli tekemässä. Hän ei ollut nähnyt ainuttakaan kauhuelokuvaa; uskonnollisessa perheessä kasvaneena hän oli nähnyt elokuvia hyvin vähän. Tämä välittyy… Puhun The Last Housen poliiseista, joiden touhuja elokuva välillä jää seuraamaan kuin kyse olisi The Three Stoogesin slapstickista eikä Bergmanin Neidonlähteen grindhouse-versiosta.
Palataan nykyaikaan.
Ero Michael Haneken kaltaisten ohjaajien poikkeamisiin kauhun puolelle (kuten hänen Funny Gamesissaan) on siinä, että Haneke ei oikein välitä kauhusta tai arvosta kauhua, vaikka hän jos kuka osaa tehdä pelottavia elokuvia. On ehkä nihkeää liputtaa elokuvaa, kuten edellä mainittua Funny Gamesia, joka esittää (sallinette kärjistyksen) sen edustaman tyylilajin olevan tauti, katsojat sairaita ja kaikki saastuneet pitäisi tuhota. Jo alkuperäistä Funny Gamesia edeltäneessä Bennyn videossa katsotaan liikaa The Toxic Avengeria, ja sitten vaikutteille altis ja hyperrealismin oireista kärsivä teinipoika snuffaa teinitytön pulttipistoolilla kuin Anton Chigurh.
Haneke tuskin kokoontuu Wienin poikien kanssa katsomaan vhs-kasetilta hyvää huonoa gore-elokuvaa ja mieti, että John Carpenter on hänen mestarinsa, mutta Wingard ja Barret ovat varmasti enemmän kuin otettuja, jos heitä verrataan Carpenteriin (joka on jättänyt elokuvien ohjaamisen ja siirtynyt pelaamaan videopelejä, harrastamaan kulttuuria, jota hänen elokuvansa ovat olleet luomassa – Destiny saa kiitokset taidetyylistä, pelattavuudesta ja avoimista maailmoista sekä risuja tarinasta ja kylmiksi jäävistä hahmoista).
Palaan käsiteltävään elokuvaan.
You’re Next herätti minussa “vain” positiivisen reaktion, mutta Wingardin ja Barrettin uusi elokuva The Guest (2014) on pelkkää nautintoa, vaikka käytännössä se on You’re Nextin metodi toistettuna. Se on kuin Nicolas Winding Refnin Drive (musiikillinen aura ei ole ainut esteettinen linkki), mikäli Drive ei elättelisi fantasiaa, että se on uuden Sergio Leonen ohjaama neonoir, eikä vain Tumblrin hyvin kuratoitu kuvablogi, joka ei pelkää viihdyttää.
The Guestin juonesta, niin kuin You’re Nextin juonesta, on syytä antaa vain asetelma.
Nuori mies saapuu Petersonin perheen ovelle: nimeni on David, olen sotilas ja tunsin sodassa kuolleen poikanne. Karismaattisena ja ylivoimaisena persoonana David hivuttautuu Petersonin perheen arkeen; hän on kuin charmantti vampyyri, joka ei kutsuttuna poistu kuin omasta tahdosta. Hän alkaa auttaa perhettä heidän ongelmissaan – poikaa kiusataan lukiossa, isä haluaisi edetä urallaan – mutta David ei taida olla, kuka hän kertoo olevansa.
Varoituksen sana.
Elokuvan traileri paljastaa juonen melkein kokonaan, niin kuin trailereilla on tapana. Mutta en tiedä, onko tekijöillä ollut kiinnostusta varjella katsojaa ja täten virittää juonen momentit yllätyksellisiksi. Davidin poikkeavuus tuodaan esiin jo elokuvan alussa, ja samalla herätetään epäilys. Nähdäkseni syy on siinä, että The Guest on 70- ja 80-luvun amerikkalaisen action- (kuten James Cameronin The Terminator) ja kauhuelokuvan (kuten Carpenterin Halloween) kooste. Se on kuin vanha löydetty genre-elokuva; se on meille kuvalukutaitoisille, jotka jo osaavat odottaa, mitä sieltä on tulossa.
The Guestissa lainataan piirteitä mainituista genreistä ja genrejen valioyksilöistä, kuin You’re Nextissa, mutta ilman tekijöiden vitsikästä itsetietoisuutta heidän toimistaan ja asemastaan pidemmässä (taide)historiallisessa jatkumossa. Tämä vaivaa monia muuten lähes mestarillisia pastisseja, kuten Hobo with a Shotgunia, joka ei koskaan lakkaa kertomasta katsojalle olevansa vähän niin kuin vitsipremissillä liikenteessä. (The House of the Devil onnistuu paremmin kuin hyvin.)
Otan The Guestista esimerkin. Tango & Cashissa, tyhmän ja ylpeän 80-luvun amerikkalaisen toimintaelokuvan joutsenlaulussa, on peilisali. Sellainen visuaalisesti näyttävä tila pitää olla rikollispomon työhuoneen vieressä, koska siellä vihollisen erottaminen hänen peilikuvastaan ja vihollisen ampuminen on elokuvallinen hetki. Peilisali löytyy myös The Guestista, mutta se on lavaste lukion Halloween-juhlaan. Se on itse itsensä selittävä tila.
Tässä poimitaan hukkaan heitetty trooppi ja entisöidään se oman itsensä älykkääksi (ja sen hetken sensibiliteettejä myötäileväksi) ideaaliksi, koska olisi älytöntä edes yrittää lähteä tekemään jotain Tango & Cashia uusiksi. Tämä on filmihullujen – fanien – elokuva ilman, että filmihullu yrittää päällepäsmäröimällä “auterisoida” lainansa. Ehkä samalla tulen artikuloineeksi itselleni, miksi en niin paljon välitä Tarantinosta. Hän ottaa jotain toiselle kuuluvaa (sallinette jälleen kärjistyksen), mutta hän ei halua olla pelkkä taideväärentäjä. Hän laittaa siihen puumerkkinsä. Kubrickin The Killing, Mametin dialogi, Lamin City on Fire… Pirtelökone pyörii. Seuraavaksi puhutaan “tarantinolaisuudesta”.
Toinen esimerkki. The Guestin musiikkivalinnat ovat kuin videopeli Hotline Miamista (yhteisenä artistina löytyy paljon pelimusiikkia säveltänyt Perturbator), mikä on taas kuin peliversio Drivesta. Tiukka kohtaus tarvitsee taustaksi jotain tanssilattialle sopivaa, ja tämän ymmärtää jokainen Hotline Miamia pelannut tai Driven nähnyt. The Guestin kliimaksissa toimintaa tukeva musiikki ei tulekaan kuvien ulkopuolelta vaan kuvien sisältä: labyrinttimaista peilisalia hallitseva paha tyyppi (puhun tarkoituksella epämääräisesti) laittaa soittoon hänelle äänitetyn mixtapen ja aloittaa jahdin.
Kolmas esimerkki. John Hughesin Weird Sciencessa on se kohtaus, jossa nörttien tietokoneella luoma – siis henkiin koodaama – seksijumalatar/taikalampun henki (Kelly LeBrock) saapuu vähissä vaatteissa oven läpi ja jää keikistelemään. Taustalla nähdään punaista valoa ja vesihöyryä, tila on koodattu punaisten lyhtyjen alueeksi, elokuva on itse itsensä pornoparodian käsikirjoitus… The Guestissa karmeihin on päässyt juuri suihkusta tullut David, ja häntä ihastelee Petersonin perheen tytär. Jälleen vesihöyryä, äänitehoste… Tämä olisi autenttisempi valinta, ellei Hollywood olisi jo tajunnut naisten katsovan elokuvia ja alkanut esitellä supersankarielokuvissa yläosattomia miehiä (hetero-oletus). Mutta on silti hauska katsoa, kun jotenkin leimallisesti 80-lukulaisen teinielokuvan asetelmaan, tässä tapauksessa märkään uneen, vaihdetaan sukupuoli. Seuraavaksi sitten bikinielokuvat… Etsittekö Wingard ja Barret uutta soundia?
The Guest on lähempänä David Cronenbergin A History of Violencea, joka on tehty tietoisena sen aiheiden (elokuvaväkivalta, Amerikka, western, maskuliinisuus) kulttuurillisista esitystavoista, kuin esimerkiksi Edgar G. Ulmerin film noiria Detour, joka on tuotannollisestikin aito b- ja genre-elokuva, mutta enemmän kuin vain onnistunut sellainen.
David ratkaisee Petersonin perheen ongelmia väkivallalla, mutta elokuva ei koskaan anna täyttä kaistaa tuulettaa mukana, vaikka Davidin coolit otteet ja iskulauseet ovat kuin Road Housesta (ja äänitehosteet kuin tehostegalleriasta). En väitä, että elokuvan metodiin kuuluisi 80-luvulla hiotun macho-estetiikan jälleen toistaminen, mutta en myöskään usko, että itsetietoiset 2010-luvulla elävät ihmiset tähän pystyisivät. Nykyhetkestä käsin niitä voi ihailla osana omaa mennyttä aikaa.
En ole tavallisesti oletusten kumoamisen ystävä, koen sen helppona valintana etenkin jos sen varassa lepää elokuvan pointti, mutta The Guestin tapa ottaa voimafantasia ja tuoda siihen tummempia sävyjä on hyvin viihdyttävä. Toimissaan ja olemuksessaan David on tarinan alussa kuin auki levitetty lapsen tajunta, sieltä jatkotutkimuksen kohteeksi poimittu ihanneminä. Mikään hänessä ei nouse lapsen arvostuksen ja vihan kohteiden yläpuolella; se on noin 85 prosenttia benchmark-teoksesta Death Wish 3.
Kuvittele:
- David on sotaveteraani (korkein mahdollinen ihmisyyden ja kansalaisuuden aste).
- Hän on klassisen näköinen puleerattu herrasmies (Davidia esittävä Dan Stevens on englantilaisen teatterikoulutuksen saanut näyttelijä ja teki läpimurtonsa Downtown Abbeyssa).
- Hän puhuu kunnioittavasti vanhemmille (perheen isä on sir, naiset ovat mam).
- Hän kostaa kiusaajille (pahin mahdollinen ryhmä) ja on kiusatun kaveri (ja täten moninkertainen sankari).
- Hän suojelee naisia (niin kuin kuuluu tehdä).
- Hän on sen verran seksuaalisesti aktiivinen, että heterous tulee selväksi, mikä on turvallisen hetero-oletuksen varmistamisessa positiivista. Mutta jos romantiikkaa (tytöille puhumista, jota ei piiloteta otosten väliin niin kuin seksiaktia) olisi vähemmän ja loitommalla pidetty potentiaalinen naisystävä kuolisi traagisesti vihollisten hyökkäyksessä (antaen parhaimman mahdollisen kostomotiivin), niin kuin Death Wish 3:ssa, prosenttimittari tulisi täyteen.
Sitten konseptia kommentoi aikuinen: Itse asiassa ihminen, joka on kuin kone, ei ole ihminen. Jo elokuvan alussa makuuhuoneen yksinäisyyteen vetäytyneen Davidin kasvoja kuvataan kuin hän olisi murhafantasioihin vaipunut sadisti – ihme, ettei suoraan näytetä, mitä hän näkee ja kuinka ekstaattisesti hän sitä kommentoi kuin Alex Kellopeliappelsiinissa. Ei jää epäselväksi, miten katsojan kuuluisi jatkossa reagoida Davidin omavaltaisiin otteisiin ja keinoihin ratkaista ongelmat.
Palaan lopuksi odotushorisonttiin.
Jos joku omistaa elokuvansa vaikka Tarkovskille, lopputulos voi olla kankea provinsiaalinen pastissi, mutta se voi olla myös elokuvataiteen mestareita opiskelleen ja arvostavan tekijän työnäyte. Se voi olla omistettu vaikka Tarkovskille, koska tekijä on tullut pitkällisen pohdiskelun jälkeen siihen lopputulokseen, että hän on suurin.
Mutta useimmiten kun joku sanoo, että John Carpenter tai Sam Raimi tai Peter Jackson tai James Cameron sai hänet tekemään elokuvia ja tämä on heille omistettu, teos on pelleilyä, jossa pojat (sukupuoliotaksuma) läträävät pastakastikkeen ja leikkivät vappunaamareiden kanssa ja osoittavat, että he eivät ymmärrä, mikä tekee idoleiksi poimittujen ohjaajien töistä merkityksellisiä.
He eivät ymmärrä ja epäonnistuvat kahdesti. Ainakin he tekevät niin tässä olkiukossa. He epäonnistuvat tekemällä huonon elokuvan, ja he epäonnistuvat luullessaan, että heidän pitäisi tehdä hyvä huono elokuva, koska jopa monille faneille tämänkaltaiset genre-elokuvat eivät ole oikeita elokuvia. Ne ovat sosiaalista kittiä, jotain älytöntä, jonka eteen kokoonnutaan hirnumaan. Action-raina (raina on eniten vihaamani suomen kielen sana). Jätä aivot narikkaan.
The Guest on hieno elokuva myös siksi, että se yllyttää, niin kuin hyvä elokuvakritiikki, palaamaan teoksen tyylillisten esikuvien pariin ja löytämään ne uudelleen (jo mainittujen lisäksi suosittelen The Stepfatheria vuodelta 1987). Voisikin sanoa, että The Guest on eräänlainen elokuvaessee kauhu/toiminta/jännityselokuvan muodossa, grind housessa Cinémathèque Françaisen sijaan kasvatettua Chris Markeria, joka syö Susan Sontagin Notes on “Campin”, Jim Thompsonit ja muut alelaarien Dostojevskit, EC Comicsin ja Marvelin kootut ja Fangoran vuosikerrat, roudaa Goblinille ja seikkailee William Lustigin assistentiksi odottamaan tilaisuutta ohjata elokuva.
Etsittekö uutta soundia?