Vuodenvaihteessa 1950–1951 Billy Cook sai hengiltä kuusi ihmistä – puolet heistä pikkulapsia – ja uhkaili useampaa kahdenkymmenenkahden päivän amok-juoksullaan Missourista Kaliforniaan. Tämä psykopaatin oppikirjaesimerkki jäi onneksi nalkkiin, ja vuotta myöhemmin hänet teloitettiin San Quentinin vankilan kaasukammiossa. Cookin kurja, häijy ja raaka elämä päättyi 23-vuotiaana. Kuin itsensä toteuttavana profetiana miehen rystysiin oli tatuoitu HARD LUCK. Samalla oli syntynyt murhaavan liftarin mörkö (mistä hyvä esimerkki on elokuvan juliste, joka kävisi myös tyylikkään first person shooterin konseptitaiteesta).

Maa: Yhdysvallat; Genre: Film noir; Ohjaus: Ida Lupino; Käsikirjoitus: Collier Young, Ida Lupino, Robert L. Joseph, Daniel Mainwaring; Kuvaus: Nicholas Musuraca; Leikkaus: Douglas Stewart; Sävellys: C. Bakaleinikoff; Näyttelijät Edmond O’Brien, Frank Lovejoy, William Talman

Vuosi eteenpäin ja elokuvateattereihin ilmestyi Ida Lupinon ohjaama The Hitch-Hiker, joka lainaa näitä tositapahtumia. “Sen faktat ovat faktoja”, kuten tekstikortti tautologisesti ilmaisee. Showbisneksen totuus on tietenkin aina showbisneksen totuus. Taustatyöt oli tehty ostamalla filmausoikeudet Cookin tapaukseen, mutta elokuvateollisuuden silloinen tuotantokoodi esti tekemästä elokuvia oikean elämän rikollisista näiden oikeilla nimillä. Lopullista käsikirjoitusta piti hienosäätää muuttamalla nimiä ja joitain yksityiskohtia.

Sinänsä tämä kaikki on ulkoteoksellista täytettä. Itsenäisenä jännityselokuvana The Hitch-Hiker on mitä mainioin yhdistelmä periamerikkalaisia myyttejä ja tarinankerronnan lajeja: sulassa sovussa film noiria, lännenelokuvaa ja tie-elokuvaa. Lupino ei ollut pelkästään Hollywoodin harvoja naispuolisia ohjaajia (vaikka hänet tunnettiin vielä paremmin näyttelijänä) vaan hän oli myös auteur, ohjaaja, jonka tuotantoa leimaa henkilökohtainen ote.

Alussa on lähinnä liikkuvia jalkoja. Nahkatakkiin pukeutunut mies esittää olevansa kyytiä kaipaava liftari. Kun auto pysähtyy, esiin kaivetaan revolveri. Kun matka on taitettu ja auto pysähtyy toistamiseen, mies ampuu kuljettajansa kuoliaaksi. Näin on alustettu Emmett Myersin – Billy Cookin – toimintatapa.

Elokuvan pääjuoni kuvaa mahdollisesti viimeistä matkaa. Myers hyppää kahden miehen mukaan, kun he ovat menossa kalastamaan ja kaveeraamaan ensimmäistä kertaa sitten sotavuosien. Revolveri vedetään esiin. Miehille tehdään selväksi, että he elävät niin kauan kuin heistä on Myersille hyötyä. Hänen jahtinsa on jo päällä, sillä naama – olennaisena tuntomerkkinä syntymästä saakka vammautunut silmä, joka tässä vaikuttaa enemmän laiskalta silmältä – löytyy sanomalehdistä. Myers haluaa pois maasta.

Tien päällä miehet rähjääntyvät. Sänki kasvaa rasvaisiin kasvoihin, vaatteet kaipaavat silitystä, tomu imeytyy auton pintaan. Sotaväsymys iskee ja pinna kiristyy. Maisemiakaan ei voi ihailla kuin korkeintaan auton ikkunasta ja ajatellen, että onneksi ei sentään tarvitse kävellä. Tie Arizonan halki Meksikoon on auringon porottamaa aavikkoa, westernien esteettistä miljöötä, mutta mustavalkokuvattuna karu luonto heittää samanlaisia varjoja kuin noireissa ihmisten asuttamat suurkaupungit. Naturalismia on myös dialogissa. Vaikka noireissa pidän eniten hakkaavasta puheesta, jonka slangi on aina tavattoman kaksimielistä (kuten “Stop tossing my joint!”, käskynä miehelle, joka penkoo toisen miehen kämppää), nyt samanlaista revittelyä ei kuulla.

Kaappauksessa ja matkassa The Hitch-Hiker on jonkinlainen perimmäinen totuus tai antiteesi amerikkalaisesta road moviesta samaan tapaan kuin pari vuotta myöhemmin julkaistu Vladimir Nabokovin Lolita. Matkalla ei olla vapaita niin kuin kuvitellaan vaan teljettyinä ahtaaseen tilaan, jossa vietetään suhteessa enemmän aikaa kuin paetussa kodissa. Kanssamatkustajien läsnäolo alkaa nopeasti ärsyttää. Vailla päämäärää kuljeskelu ei sekään ole vapautta vaan alituista suoja- ja levähdyspaikkojen etsintää – usein tyydytään tuntemattomiin ja siksi kehnoihin olosuhteisiin. Kun ei ole oikein mitään minne mennä ja missä viettää aikaa, se vain korostaa sitä mistä on paettu. Tien päällä ollaan kodittomia. Siksi retki päättyy usein kotiinpaluuseen.

hh2

Autoradiosta kuunnellaan jännittyneinä uutislähetyksiä kuin piilosleikin etsijän laskentaa. Murhatöissään Myers on muutaman askeleen poliisia edellä, mutta hän elää jatkoajalla. Kenties pian kansalaisille uutisoidaan kadonneista miehistä ja juttu sidotaan Myersiin – samalla pannaan täytäntöön miesten kuolemaantuomiot, sillä nyt heistä on tullut rasite. Tapa, jolla radion lähettämät tiedonsirpaleet vaikuttavat kaappaajan ja kaapattujen väliseen dynamiikkaan, on median roolissa kuin tästä päivästä. Tilanteen ollessa vielä päällä iskun tehnyt terroristi tai kouluampuja tai arkisempi rikollinen voi hyötyä median tietovirrasta enemmän kuin kukaan muu. Tämä tiedostettuna sitä voi käyttää myös keinona harhauttaa.

Myers on katuviisas muttei älykäs konna. Hän tietää, kuinka ihmisiä komennetaan, mutta hän ei esimerkiksi ymmärrä sanaakaan meksikolaisten puhumaa espanjaa. Sadismi ja syvä kyynisyys ovat hänen etunsa. Kerran matka pysäytetään, ja hän pistää uhrinsa leikkimään Robin Hoodia kiväärin ja tyhjän tölkin kanssa. Tämä mies ei osoita inhimillisyyttä eikä häntä kohtaan esitetä inhimillisyyttä Tukholma-syndroomilla: “Vihaan kaikkia ja kaikki vihaavat minua”, kerrotaan Cookin sanoneen FBI:n agenteille, kun meksikolaiset poliisit palauttivat hänet Amerikkaan.

Koska asetelma on minimalistinen, järjestelmällinen toiminta ja pienet eleet korostuvat, sillä niillä yritetään paeta tai tilkitä pakoyritykset. Kun auto esimerkiksi pysähtyy ja miehet ovat sieltä poistumassa kauppaan, takapenkillä istuva Myers pyytää ojentamaan hänelle avaimet. Kaupassa taas säilyketölkeillä täytetty pahvilaatikko saattaisi käydä aseesta… Vammautunut silmä, jota Myers ei pysty sulkemaan, tuntuu valvovan miehiä jopa heidän nukkuessaan.

Kenties piristävintä tarinassa on, että kaapatut miehet ovat kompetentteja yksilöitä. Dramaattisen jännitteen kasvattamiseksi he eivät tee koko ajan typeriä valintoja. He vaihtavat salaisia viestejä kehonkielellä, pitävät parhaansa mukaan hermonsa kurissa ja tarkkailevat tilannetta. Heikkoina hetkinä miehistä perheellinen kannattelee molempia. Pakoyritys tai sabotaasi pitää olla niin hieno, ettei se tartu Myersin tutkaan: sormus voisi jäädä merkiksi bensapumpun päälle, mutta uskaltaako radiota näpelöidä laisinkaan?

Ainoastaan Myersin ase pitää heidät nujerrettuina. Tilanteen taitaa Myerskin ymmärtää, mutta se tuskin käy hänen ylpeytensä päälle. Tämä on hieman paradoksaalista, sillä Myers kuitenkin kokeilee jatkuvasti miesten kanttia. Mutta hän on mekaanisesti ajatteleva matelija. Voitto on voitto, vaikka se saavutettaisiin epäreilusti. Vain heikot surkimukset uskovat muuhun kuin voimaan ja rahaan, hän luennoi, mutta loppujen lopuksi hän on vain pieni mies kuolettavan aseen kanssa. Yhdistelmä on vaarallinen.