Tunnetaan myös nimellä: สตรีเหล็ก, Satree lek, Teräsmimmit
Maa: Thaimaa
Genre: Urheiluelokuva, komedia
Ohjaus: Yongyoot Thongkongtoon
Käsikirjoitus: Visuttchai Boonyakarnjawa, Jira Maligool, Yongyoot Thongkongtoon
Kuvaus: Jira Maligool
Leikkaus: Sunij Asavinikul
Näyttelijät: Jesdaporn Pholdee, Sahaphap Tor, Ekachai Buranapanit, Giorgio Maiocchi, Charnchai Nimpulsawasdi, Kokkorn Benjathikoon


Yleisö rakastaa altavastaajia, englanniksi underdogeja. Jokainen joukkueurheilua käsittelevä elokuva perustuu samalle kaavalle, jossa luuserijoukkue haastaa ja lopulta voittaa suosikkijoukkueen keskinäisen solidaarisuuden ja ankaran harjoittelun ansiosta, mutta ennen kaikkea siksi, että he nauttivat urheilusta urheilun itsensä tähden. Suosikkijoukkue hamuaa luonnollisesti vain voittoa ja suhtautuu urheiluun siis väärin. Thaimaalainen The Iron Ladies ei ole enempää kuin tyypillistäkin tyypillisempi underdog-tarina, jonka kaikki voivat tunnistaa esimerkiksi The Mighty Ducks – trilogiasta. Iron Ladies on kuitenkin hieman erilainen urheiluelokuva, sillä sen altavastaaja on homoista, transvestiiteista ja transseksuaaleista koostuva lentopallojoukkue, jollainen oikeasti voitti Thaimaan lentopallomestaruuden vuonna 1996.

Mon (Sahaphap Tor) haluaa vain pelata lentopalloa. Hän on myös homo transvestiitti, eikä tämän takia yksikään joukkue ota häntä riveihinsä. Monin transvestiittiystävä Jung (Chaicharn Nimpulsawasdi) suhtautuu ystävänsä tavoin intohimoisesti lajiin, mutta Bangkokissa odottavat työt ja elämän on jatkuttava. Samaan aikaan paikallisessa joukkueessa vaihdetaan valmentajia. Uusi valmentaja on nainen, jonka übersovinistiset pelaajat leimaavat automaattisesti lesboksi. Valmentaja järjestää koeturnauksen uusien kykyjen löytämiseksi, johon Mon ja Jung osallistuvat ja tulevat valituiksi joukkueeseen kaikkien yllätykseksi. Vastalauseeksi kaikki heteropelaajat eroavat pois lukien Chai (Jesdaporn Pholdee). Valmentajan on löydettävä uusia pelaajia, jotka ovat tarpeeksi vapaamielisiä pelaamaan homotransvestiittien kanssa. Ratkaisu: rekrytoidaan lisää vastaavia.

Uudet pelaajat löytyvät Monin ja Jungin sosiaalisista ympyröistä. Nong (Giorgio Maiocchi) on tyttömäistä ja pahapäistä Jungia vieläkin neitimäisempi ja äksympi ilmestys, mutta myös sotilas, joka on vahva kuin härkä. Pia (Kokkorn Benjathikoon) on suositun kathoey-kabareen tähti, jonka runsaat, joskin plastiikkakirurgin veitsellä rakennetut naiselliset muodot ovat omiaan vastustajan psyykkisen pelin sekoittamiseksi. Lopuksi, joukkueeseen liittyy Wit (Ekachai Buranapanit), joka kököttää tyytyväisesti kaapissaan ja on avioitumassa Julie-nimisen kiinalaisnaisen kanssa. Ajatus avioliitosta ja seksistä naisen kanssa naurattaa ja iljettää muita, mikä palauttaa Witin järkiinsä.

Thai-kielessä transseksuaalille, naisellisesti käyttäytyvälle miehelle ja kaikelle siltä väliltä on oma termi eli kathoey. Thaimaalainen yhteiskunta suhtautuu kathoey–henkilöihin jokseenkin suvaitsevaisesti, joten on aivan normaalia, että elokuva esittelee Jungin myymässä riisikakkuja torilla pinkissä t-paidassa ja farkkuhameessa, keimailemassa poikien edessä ja haukkumassa simpukoita myyvän naisen kauppatavaraa yhtä haisevaksi kuin hänen vaginansa ja kikattaa päälle. Elokuvan huumori noudattaa pitkälti näitä uria: Jung ja armeijahomo Nong ulvovat ja sekoilevat kuin hysteeriset teinitytöt, kun taas Mon, transseksuaali Pia ja kaappihomo Wit tuovat ryhmän dynamiikkaan vakavuutta. Hauskaa ensimmäisen tunnin ajan, mutta aiheuttaa pidemmän päälle migreenin.

Henkilöiden väliset suhteet tuovat mieleen saksalaisen sarjakuvateilija Ralf Königin Konrad ja Paul –albumit, jossa yliseksuaalinen heterofoobikko Paul elää hillitymmän, klassista musiikkia harrastavan Konradin kanssa parisuhteessa. Tämä kuvastaa dualismia seksuaalivähemmistöön kuuluvassa ihmisessä, joka toisaalta haluaa ilmaista itseään vapaasti niin hyvine kuin huonoine puolineen, mutta myös kokea kuuluvansa niin sanottujen normaalien ihmisten pariin. Tätä sisäistä kriisiä avataan varsin toimivasti transseksuaalin Pian parisuhdeongelmien kautta, kun hän pelkää jäävänsä pelkästään kabareen kuriositeetiksi turisteille ja miesten seksuaalisten valloitusten erikoisemmaksi mausteeksi, sanalla sanoen friikiksi, josta kerrotaan tarinoita iltanuotion äärellä.

Lisäksi, seksuaalivähemmistöistä koostuvan lentopallojoukkueen taival pistää pohtimaan tarkemmin urheilun niin sanottua reilua henkeä. Mitä tulee urheiluun, niin maailmanlaajuisesti se on todennäköisesti sosiaalisesti hyväksyttävin ja ylevin tapa viettää vapaa-aikansa ja kansainvälisellä kilpailutasolla menestyvät urheilijat ovat edustamansa maan suuria sankareita. Terve sielu terveessä ruumissa, eikö se näin mene? Eiväthän niin tervehenkiset ihmiset voisi syrjiä toista ihmistä niinkin pinnallisen syyn kuin seksuaalisen suuntautumisen perusteella? Mutta voisiko kukaan kuvitella avoimesti homoa pelaajaa esimerkiksi jääkiekon SM-liigaan? Tai jalkapallon Veikkausliigaan?

Normaalissa underdog-tarinassa tarinan ydin painottaa harjoittelun merkitystä. Kuka tahansa voi olla mestari, jos vain harjoittelee tarpeeksi. Mutta, Iron Ladiesissa on jo alusta lähtien ilmiselvää, että homot, transvestiitit ja transseksuaalit voivat olla yhtä hyviä, elleivät jopa parempia pelaajia kuin heterot. Mutta pitkätukkainen huulipunaa ja kynsilakkaa käyttävä mies ei sovi tervehenkisen harrastuksen ja urheilulajin edustajaksi, koska? Koska. Lentopallo ei ole Suomen suosituimpia urheilulajeja, eikä herätä näin ollen yhtä suuria tunteita kuten esimerkiksi jääkiekko, joten syrjintä tietynlaisen maskuliinisuuden imagon ja heteronormatiivisen hapatuksen perusteella näyttäytyy  Iron Ladiesissa suomalaiselle katsojalle erityisen banaalina.