The Tree (2010)

Suurimman muutoksen joutuu kokemaan Charlotte Gainsbourgin esittämä perheenäiti Dawn. Hän ei ole ikinä tehnyt päivääkään töitä, koska mies on aina elättänyt hänet, ja kuolleesta rakkaasta on vaikea päästää irti. Vaikka Dawn pitää ajatusta puun sisällä elävästä miehestään typeränä, alkaa hän vähitellen puhua puun kanssa arkisista huolistaan. Tämä toimii hänelle jonkinlaisena terapeuttisena tapana päästää irti menneisyydestä.

Kun pientä kylpyhuonetarvikeliikettä pyörittävä, Marton Csokasin esittämä, uusi love interest saapuu mukaan kuvioihin, alkaa puu osoittaa vihamielisyyttä. Sen juuret tunkeutuvat syvälle naapurustoon tuhoten vesiputkia, ja pienen yhteisön elämästä tulee kurjaa. Mitä pidemmälle Gainsbourgin ja Csokasin suhde tuntuu etenevän, sitä haitallisemmaksi puu käy perheelle. Onko puu todellakin perheenisän sielu? Tytär ainakin tuntuu uskovan näin ja on valmis tekemään mitä tahansa estääkseen sen kaatamisen.

Ihmissuhdekuvauksena The Tree toimii erinomaisesti. Vaikeasta tragediasta ylitse pääseminen ja elämän jatkaminen toimivat sen kantavina teemoina, ja hahmojen käymissä keskusteluissa sekä heidän arkirutiiniensa muuttumisessa näiden vaikeus ja tarpeellisuus tulevat hyvin esille. Dawnin pitää omaksua uusi rooli perheen elättäjänä, jolloin aikaa henkilökohtaiselle surulle ei enää riitä. Kuitenkin menneestä on vaikea päästää irti, koska jokin muistuttaa aina siitä. Elokuvan tapauksessa se jokin vain sattuu olemaan jättimäinen pihapuu.

Pihapuu onkin nimenomaan se asia, johon elokuva kompastuu. Hyvin tehtyä ihmissuhdekuvausta katsoessa kaikki yliluonnollinen taianomaisuus rikkoo elokuvan rakenteen ja etäännyttää katsojan elokuvan hahmojen oikeista ongelmista. Se on selvää, että puu kuvastaa menneisyyttä ja siitä irti päästämisen vaikeutta, mutta se onnistuu tuomaan mieleen myös esimerkiksi Michael Keatonin tähdittämän Jack Frostin, jossa kuollut perheenisä tulee takaisin lumiukkona. The Treen tapauksessa kuolleen isän ilmestyminen on negatiivinen asia, mutta rehellisesti sanottuna olisi ollut mielenkiintoisempaa seurata, miten pihapuu korvaa menetetyn ajan lapsilleen, auttaa näitä selviämään koulukiusaajista tai jotain muuta yhtä kornia. Lisäksi puun uhkaavuus muistuttaa äärimmäisen kömpelöstä korealaistrilleri Acaciasta, jossa pihapuu saattoi mystisesti murhata ihmisiä. Kun on nähnyt tällaisia elokuvataiteen merkkipaaluja, on The Treen puumagiaa vaikea ottaa tosissaan, etenkin kun lopussa puu vielä hyökkää perheen taloon ja tuhoaa sen. Meno ei kuitenkaan ole tarpeeksi yliampuvaa, jotta sitä voisi pitää tahattoman hauskana.

On hieman huvittavaa, että The Tree –nimisen elokuvan selkeästi heikoin aines löytyy juuri siitä, mistä se on saanut nimensä. Sen näyttelijät tekevät erinomaista työtä, joka jää liian pahasti ison puun varjoon. Charlotte Gainsbourg on loistava hänelle melko tyypillisessä roolissa henkisesti hauraana naisena, ja paremmin esimerkiksi tehostetorttu xXx:n antagonistina tunnettu Csokas esittää elokuvassa huomattavasti ammattimaisempia otteita kuin feikiltä kuulostavan venäläisaksentin. Myös pientä tyttöä esittävä Morgana Davies on poikkeuksellisen hyvä lapsinäyttelijäksi, vaikka hänen roolinsa koostuukin pääasiassa vain siitä, että hän vänkää isän sielun elävän puussa.

Jopa elokuvan tekninen toteutus tuntuu välillä vaihtelevan radikaalisti aina tavallisten keskustelujen ja puuduttavien kohtausten välissä. Esimerkiksi soundtrackilla kuullaan välillä Béla Tarrin elokuvien luottosäveltäjä Mihály Vigin käsialaa muistuttavia kappaleita, kun taas välillä musiikki muuttuu sellaiseksi, mitä on tottunut kuulemaan Danny Elfmanilta Hollywoodin aikuisten saduissa. Tällainen vaihtelu ei rajoitu pelkästään musiikkipuolelle mikä saa The Treen tuntumaan kahdelta lyhyeltä elokuvalta, joista toista katsoo oikein mielellään, ja joista toinen taas on nolostuttavan huono. Tämän vuoksi käteen jää valtava pettymys.