Tunnetaan myös nimellä: Pitkät jäähyväiset
Maa: Yhdysvallat
Ohjaus: Robert Altman
Kuvaus: Vilmos Zsigmond
Sävellys: John Williams
Genre: rikos, komedia, neo-noir
Käsikirjoitus: Leigh Brackett, Raymond Chandler
Leikkaus: Lou Lombardo
Näyttelijät: Elliott Gould, Nina van Pallandt, Sterling Hayden, Mark Rydell, Henry Gibson, David Arkin, Jim Bouton
”There’s a long goodbye… and it happens every day…”
Epätyypillinen alku rikoselokuvalle: yksityisetsivä Philip Marlowe (Elliott Gould) herää puku päällä sängystään. Marlowen kissa tarvitsee ruokaa eikä sille kelpaa mikä tahansa mirrinherkku, vaan sapuskaa on lähdettävä hakemaan erikseen lähikaupasta. Itsekseen ja kissalle mumiseva Marlowe jauhaa mitä hyödyttömintä ja juonta edistämättömintä paskaa useita minuutteja etsiessään kaupasta sopivaa purkkia ja ajellessaan ees taas kaupungilla.
Tällä välin Marlowen vanha ystävä Terry Lennox (Jim Bouton) saapuu Marlowen kotiin ja pyytää kotiin palaavaa ystäväänsä kiireen vilkkaa kuljettamaan itsensä Meksikon rajalle. Marlowe suostuu kyselemättä sen kummemmin syitä. Pian kyydityksen jälkeen poliisit tulevat kovistelemaan Marlowea ja väittävät Lennoxin murhanneen vaimonsa. Ystävänsä syyttömyydestä vakuutunut etsivä päättää selvittää asian. Samalla juutalainen gangsteri, jolta Lennox on väitetysti kavaltanut rahaa, uhkailee Marlowea kuohitsemisella.
Alituiseen pihalla oleva etsivä sotkeutuu siinä sivussa Hemingwayta enemmän kuin hieman muistuttavan alkoholisoituneen kirjailijan (Sterling Hayden) ja hänen vaimonsa (Nina van Pallandt) yksityiselämiin. On mahdollista, että kaikki langat liittyvät toisiinsa, mutta miten?
En osaa tarkastella Pitkiä jäähyväisiä jollain tapaa objektiivisuutta imitoiden. Mielestäni kyseessä on vaikuttavimpia 70-luvun amerikkalaisia elokuvia, filmi joka ansaitsisi mielestäni huomiota enemmän kuin Francis Ford Coppolan yltiöpäisen vakavat, vaikkakin tasokkaat elokuvat (hienoimpana niistä Keskustelu) tai Martin Scorsesen pakkomielteisen kiihkeät rikostrillerit. Katolisten Coppolan ja Scorsesen synkkien ja synnintuntoisten visioiden alla lepää aina tuntu sovituksesta, kun näennäisesti keveän ja humoristisen Robert Altmanin ohjauksen alla elää tuntu lähes nihilistisestä, syvästä suosta.
Kun tämä viehtymykseni on ääneen sanottu, on parempi keskittyä filmin todelliseen arvoon. On kaksi neo-noiria edustavaa elokuvaa, jotka ansaitsevat tulla mainituksi samassa yhteydessä. Toinen on Roman Polańskin ohjaama Chinatown ja toinen Pitkät jäähyväiset. Kumpikin tutkailee amerikkalaisen yhteiskunnan mädimpiä juuria ja muutoksia, mutta hieman eri painotuksin.
Kumpikin elokuva yrittää näyttää mädännäisyyden, jonka päälle amerikkalainen moderni yhteiskunta on rakennettu. Erot elokuvien välillä ovat siinä, että Chinatown yrittää kuitenkin kommentoida maailman tilaa hyvin suorasti elokuvan kautta. Armottomien auktoriteettien (Natsi-Saksa, Puolan vainoharhainen totalitarismi) alla eläneelle Polańskille ei mikään poikkeava juttu siis. Tämä totalitarismi henkilöityy John Hustonin esittämässä vallanhimon kautta voimaintuntoa hakevassa moosesmaisessa patriarkassa.
Pitkien jäähyväisten juttu taas on ottaa jotain hyvin amerikkalaista eli noir-viihde-elokuvan kulunut muotti ja vääntää sen viihdekertoimet nurinperin sijoittamalla sen tapahtumat 70-luvulle. Sen jälkeen filmi alkaa ovelasti kommentoida oman muotonsa kautta sitä maailmaa, jossa katsoja elää.
Viihde-elokuvien muotit ovat aikakauden kuvia. Voisi sanoa, että ne ovat muistoja siitä millä meitä on milloinkin yritetty kusettaa. Kun Altman elokuvassaan, asetelman tuttuudesta huolimatta, kääntää jokaisen totunnaisen amerikkalaisen etsiväelokuvan piirteet päälaelleen, hän samalla osoittaa kuinka hataria valheita viihdeteollisuus tuottaa.
Marlowe haahuilee öisessä kaupungissa ja luulee olevansa varma asiastaan. Hän ketjupolttaa toisin kuin muut elokuvan henkilöt, ajaa vintage-autolla ja on niin totaalisen jähmettynyt vanhentuneeseen käytökseensä, että ei näe metsää puilta. Gangsterit, huolimatta raakuudestaan, ovat lähes yhtä epätoivoisesti kiinni samanlaisessa kunniakoodissa ja hölmöilyssä kuin Marlowe ja toimivat ennen kaikkea koomisina helpotuksina. Todellinen paha lepää muualla, kuten julkkisten alkoholiklinikoissa, ajassa joka vieraannuttaa ihmiset toisistaan, tai ihmisyksilön sisällä, kyvyssä kusettaa jopa läheisintään, rakkaintaan. Lähes jokainen elokuvan merkittävä hahmo kohtelee kaltoin itselleen rakkainta ihmistä.
Kummallista tunnelmaa korostetaan lukuisilla pienillä yksityiskohdilla. 70-luvun Los Angeles pitää sisällään mitä kummallisimpia hahmoja. Tissit paljaina Marlowen naapurissa meditoivat ja musiikin tahtiin hyppivät hippineidot ovat pilvessä muustakin kuin hyvistä fiiliksistä. Rikkaiden asuinalueella työskentelevä portinvartija matkii menneiden elokuvatähtien maneereita huvikseen. Vain Marlowe, ikuisesti menneisyyteen jääneenä miehenä, tunnistaa miehen karikatyrisoiden esittämät hahmot.
Marlowen ulkopuolisuutta on käsitelty kautta elokuvanhistorian monin tavoin. Yksinkertaisinta olisi sanoa hänen olevan vain hieman tyhmä. Altman itse taas kuvaili hahmoa moderniksi Rip van Winkleksi, mieheksi joka on väärässä ajassa. On esitetty myös tulkintoja siitä, että ystäväänsä Lennoxia palvova ja hippineidoista viis veisaava kissaihminen Marlowe olisi homoseksuaali, siis jo siten leimallisesti yhteiskunnan ulkopuolella.
Itse näkisin Marlowen beckettiläisenä hahmona, erityisesti, koska katsoja joutuu olemaan hänen seurassaan ja vain hieman enemmän asiasta tietoisena (jos sitäkään) kuin hän. Hän on selvä elokuvan keskushahmo. Hänen näkökulmastaan ei poiketa elokuvan aikana kuin hyvin harvoin, taktisissa kohdissa. Hän ei koskaan pääse perille, ei ainakaan tavalla jolla haluaisi. Hän osaa odottaa pieksämisiä ja ovelia juonenkäänteitä, mutta ei siinä mittakaavassa missä hän joutuu niitä todistamaan. Ja kun hän lopulta saavuttaa haluamansa, se lyö häntä kasvoille ja kusee kintuille.
Edellisen huomioiden voisi Pitkiä jäähyväisiä verrata toiseen 70-luvun suureen elokuvaan, mutta aivan toiselta puolelta maailmaa eli Andrei Tarkovskin Stalkeriin. On joka tapauksessa Elliott Gouldin puolihuolimattoman oloisesti tapahtuvan näyttelyn suuruutta, että näin stereotyyppisestä ja täydellisen saamattomasta hahmosta tulee katsojalle niin helposti seurattava, jopa kaikessa uunoudessaan miellyttävä tuttavuus.
Pitkät jäähyväiset on hieno elokuva ennen kaikkea siksi, että nämä ovat vain muutamia ajatusten lankoja, satunnaisia palasia joihin katsoja voi tarttua. Filmi tarjoilee niitä tusinoittain lisää, erittäin hienovaraisesti. Kaikki ainekset erilaisiin kokoaviin tulkintoihin ovat olemassa, mutta Altman työryhmineen tietoisesti välttää astumista yhdenkään alueelle liiaksi, koska yksikin ratkaisu olisi liian helppo vastaus. On paljon mielenkiintoisempaa antaa katsojan koostaa näkemästään oma mosaiikkinsa.
Siksi siis jopa John Williamsin säveltämä elokuvan tunnusmusiikki kuullaan filmin aikana lukuisina eri versioina hissimusiikista meksikolaiseen hautamarssiin, lempeän jazzahtavasta perusversiosta satunnaisesti pianonkoskettimia näppäillen luotuihin kapakkaversioihin. Se pakenee definitiivistä tulkintaa, liikkuu härnäten ja huomaamatta juuri ymmärryksen rajoilla. Pitkät jäähyväiset on ennen kaikkea modernin maailman kuva – ja kuva joka yrittää taltioida nykyhetken, mutta ei tunnusta sen kaaosta, on huono kuva.
Altmanin kamera vaeltaa ohjaajalle tyypilliseen tapaan kaukana, etäännyttää. Vaikka elokuvassa ei ole valtavaa ensemble-castia tai episodimaista rakennetta, kuten niin monissa muissa ohjaajan teoksissa, äänilaitteet poimivat tasaisesti ääniä eri puolilta huoneita ja tiloja, toisinaan lukiten meidät keskustelujen ulkopuolelle, tuntemattomuuteen, tietämättömyyteen.
Kaikki tämä kuvaa hyvin päähenkilön tilaa. Elliott Gouldin Marlowe on nahjus ja huonoudessaan naurattavia pikkuvitsejä laukova surkimus, joka on koko elokuvan ajan pihalla. Aivan kuten sama tunnuskappale tulee varioiduksi niin monta kertaa, ettei katsoja voi enää tietää mikä versioista on alkuperäinen, ei mysteeri varsinaisesti pakene Marlowea, mutta oikea tapa katsoa sitä pakenee.
On huomionarvoista, että käsikirjoittajana Raymond Chandlerin pohjalta toimi noirin varsinaisella aikakaudella suuresti vaikuttanut Leigh Brackett. Hänen käsialaansa on muiden muassa käsikirjoituksellisesta monimutkaisuudestaan tunnettu Humphrey Bogart -klassikko Syvä uni. Noirille tyypilliset ainekset, siis sattumat, kummallisesti yhteen käyvät juonikuviot, lähes unenomainen tunnelma, on nostettu toiseen potenssiin. Juuri siksi elokuva tuntuu niin läpitunkevan ilkikuriselta. Kun jonkin asian piirteitä liioitellaan mittavasti, siitä tulee groteskia, jopa parodiaa. Pitkien jäähyväisten tapauksessa se tarkoittaa sitä, että kaikki mitä Marlowe saa selville tapahtuu joko vahingossa tai toisten armosta.
Lopuksi on puhuttava elokuvan lopun twististä, jota en tässä sen kummemmin käy lävitse. On kuitenkin sanottava, että se on yksi harvoja elokuvahistorian oikeasti tehokkaita yllätysjuonenkäänteitä, koska se ei tunnu käsikirjoittajien runkkauskilpailulta eikä vaikuta syntyneen tarpeesta yllättää laimeasti katsoja tavalla, jossa ei ole mitään tehoa toisella katselukerralla.
Sen sijaan se on looginen, hämmentävä ja toisin kuin useimmat twistit (jotka pyrkivät katsojalle asioiden selvittämiseen) katsojan haastava, lähes vihainen. Katsoja yllättyy oikeasti, koska hän on luullut tienneensä millainen Marlowe on miehiään, ikään kuin roikkunut mukana tälle ylimielisen tietäväisesti naureskellen niin autiolta ja vieraalta tuntuvassa maassa… ja sitten tämäkin mies osoittaa olevansa meille mysteeri, etäinen siinä missä mikä tahansa muu elokuvassa. Hän kasvaa ulos siitä muotista, minkä hän on itselleen luonut ja kiinnittyy elokuvan nykyhetken todellisuuteen.
Kun antisankarimme lopulta kävelee symbolisesti auringonlaskuun, taustalla kuuluu ensimmäisen ja ainoan kerran soundtrackilla joku toinenkin kappale kuin tunnussävelmä. Se osoittautuu viihdebisneksen iloja ironiattomasti ylistäväksi klassikkokappaleeksi Hooray for Hollywood. Marlowen kaikkia tyypillisimpiä rikosgenren ratoja välttänyttä matkaa seurannut katsoja on tikahtua nauruun. Elokuvan kulku ja ennen kaikkea sen lopetus ovat konventionaalista Hollywood-hupia ylistävälle laululle niin täydellinen antiteesi, ettei ole ihme, että useampikin aikalaiskatsoja repi pelihousunsa.
Olen nähnyt Pitkät jäähyväiset arvioni mukaan joka vuosi siitä lähtien, kun olen alkanut katsoa elokuvia harrastusmielessä. Se ei koskaan tunnu vähäpätöiseltä elokuvalta, vaan löydän siitä joka kerta jotain uutta menettämättä vanhoja näkemyksiäni. Viimeisimmällä katselukerralla Sodankylän elokuvafestivaalien yössä oli ilahduttavaa huomata, kuinka niin moni nauruista päätellen ymmärsi elokuvan olevan komedia. Se on tunnustettu klassikko, mutta aina aliarvostettu, koska se ilkkuu niin avoimesti katsojalleen ja samalla koko systeemille, joka on mahdollistanut sen olemassaolon. Vielä 2010-luvullakin se pakenee määrittelyjä.