Tokyo Idols (2017)

Maa: Japani, Iso-Britannia, Kanada; Genre: dokumentti; Ohjaus: Kyoko Miyake; Käsikirjoitus: Kyoko Miyake; Kuvaus: Van Royko; Leikkaus: Anna Price; Sävellys: David Drury; Näyttelijät: Rio Hiiragi, Koji Yoshida, Koichiro Mitsui

Kyoko Miyaken dokumentti Tokyo Idols pureutuu japanilaiseen idoliskeneen useasta eri näkökulmasta. Se seuraa 19-vuotiasta Rio Hiiragia, joka pyrkii isompaan tähteyteen ennen kuin hän on liian vanha, mutta ääneen pääsevät myös idoleja fanittavat otakut sekä ilmiötä tutkineet journalistit ja sosiologit. Elokuvassa ja tässä tekstissä termiä otaku käytetään kuvaamaan nimenomaan idoliskenestä pakonomaisesti intoilevaa ihmistä, vaikka termillä voidaan tarkoittaa myös muista asioista intoilevaa henkilöä.

Länsimaalaisen katsojan silmissä teini-ikäisiä fanittavat keski-ikäiset miehet ovat kummallinen ja jopa kuvottava ilmiö, mutta Tokyo Idols ei osoita syyttävällä sormellaan pelkästään fanien suuntaan, vaikka se tiedostaakin tilanteen arveluttavuuden. Idoliskenessä on kyse fantasioiden myymisestä, ja se vastaa yhteiskunnan synnyttämiin tarpeisiin. Suurin osa idoleja fanittavista otakuista ei ole huonosti toimeentulevia luusereita, vaan työelämässä mukana olevia ihmisiä, jotka kokevat elävänsä keskinkertaista elämää. Keskinkertaisuuden vastapainoksi he etsivät jotain, missä heidän ei tarvitse välittää Japanin työkeskeisestä arvomaailmasta.  Suorituspaineet koetaan jo työelämän puolella, joten keskikastin puurtavat salarymanit päättävät, etteivät he enää halua työpäivän jälkeen samoja paineita parisuhteen tai perhe-elämän puolella. Heille on helpompaa vain maksaa hyväksytyksi tulemisesta fanituotteiden muodossa.

On tietysti hyvin kyseenalaista, että keski-ikäiset miehet eivät halua joutua tilanteeseen, jossa voisi tapahtua mitään negatiivista. Idolien tapaamisessa ja maksetuissa kättelysessioissa on kyse vain elämän positiivisista asioista, ja fanituotteen ostamalla saa iloisia hymyjä ja mukavia huomionosoituksia. Nalkuttamista tai epävarmaa tulevaisuustilannetta ei tarvitse pelätä. Tällainen fantasia kasvaa nopeasti koko elämän sisällöksi, jolloin ihmiset lakkaavat yrittämästä oikean parisuhteen tai perheen tavoittelemista. Kun media Japanissa pakkosyöttää idoliryhmien valintatilaisuuksia, ja siitä tehdään kansallinen megatapahtuma, on ihmiselle aivan hyväksyttävää olla otaku, joka pakkomielteisesti seuraa omaa fanitettavaansa vaikka kaupan parkkipaikalle katsomaan, kuinka hän syö eineksiä ennen seuraavaa promomatkaansa. Otakupiireissä pystyy myös välttämään kaikki ystävyyssuhteisiin liittyvät huonot puolet, koska siellä ihmiset ottavat toisensa vastaan siksi, että kaikilla on sama fanituksen kohde. Tapaamisissa ei puhuta mistään muusta kuin omasta suosikki-idolista, joten muulla persoonalla tai sen puuttumisella ei ole väliä. Samalla ihmiset pääsevät pakoon oman elämänsä keskinkertaisuutta ja epäonnistumisia, jolloin niitä ei tarvitse käsitellä enää ollenkaan. Tästä seuraa ihmisiä, jotka eivät pysty käsittelemään elämän negatiivisia asioita, jolloin he uppoavat aina syvemmälle fanitukseensa. Miksi säästää koko elämänsä keskinkertaista tulevaisuutta varten, kun nyt voi pitää hauskaa?

Rio Hiiragin faniryhmä RioRio Brothers seuraa idoliaan uskollisesti kaikkialle.

Elokuvan vahvuus piilee siinä, että se antaa myös pakkomielteisten fanien olla äänessä. Koko skenen kierous nousee melkein ahdistavaksi, kun katsojalle selviää, että pakkomielteisesti nuoria tyttöjä fanittavat keski-ikäiset miehet ovat oikeasti äärimmäisen mukavia ja hyväntahtoisia ihmisiä, jotka eivät ikinä tekisi fanittamisensa kohteille mitään. Monilla elokuvassa nähdyistä otakuista jonkinlainen pettymys parisuhteisiin, niiden yrittämiseen tai työstatukseensa on johtanut omissa silmissä paremman elämän löytämiseen fanituksen kautta. Ihanasti hymyilevä puhdas teinityttö on tällaiselle ihmiselle tapa toteuttaa omaa seksuaalisuuttansa ja kaipuuta parisuhteeseen ilman, että siihen liittyy omissa silmissä mitään pelottavaa tai kompromisseja vaativaa. Tapaamisiin ei mennä pitkissä sadetakeissa tai kädet housuissa, vaan seksuaalinen täyttymys tulee muuta kautta. Kun tämä kohdistuu jopa kymmenvuotiaisiin tyttöihin, ja 19-vuotias alkaa olla jo liian vanha myymään itseään seksuaalisessa mielessä, on ilmiössä jotain hyvin karmivaa. Silti se antaa joillekin pelastuksen masennukselta, yksinäisyydeltä ja jopa itsetuhoisilta aikeilta.

Taustalla voidaan nähdä Japanin äärimmäisen mieskeskeinen kulttuuri. Vaikka hyväntahtoiset keski-ikäiset miehet ajattelevat tekevänsä kaiken fanittamansa idolin vuoksi, on kyse pohjimmiltaan myös halusta omistaa toinen täysin. Idolilla ei ole oikeutta sanoa mitään vastaan, vaan häneltä saatu palaute on aina iloista ja ihanaa. Puhtaus on kaikki kaikessa, joten otaku pystyy samalla saamaan jonkinlaista seksuaalista tyydytystä ja myös elämään perhe-elämää, jossa hän vaalii tyttärensä neitsyyttä. Nuoren naisen puhtaus saadaan vaikuttamaan mystiseltä, jolloin sen eteen ollaan valmiita uhraamaan koko elämä. Vaikka idolin perässä juokseminen on yhteisöllinen ilmiö, tärkeimpiä hetkiä ovat juuri ne kahdenkeskeiset kohtaamiset, joissa voidaan kokea oman idolin olevan olemassa vain itseä varten. Suurin osa idoleja fanittavista keski-ikäisistä miehistä on vieläpä elänyt aikaa, jolloin pelkkä kädenpuristus tulkittiin Japanissa seksuaaliseksi eleeksi. Juuri tämän vuoksi kättelysessiot ovat äärimmäisen iso ilmiö idoliskenessä, ja pelottavinta siinä on se, että esiteini-ikäisellä idolinalulla ei ole mitään käsitystä eleen seksuaalisesta puolesta.

Fanituotteita ostamalla saa lipun kättelysessioon haluamansa idolin kanssa.

No, miksi sitten kukaan haluaisi olla idoli, jos ilmiö on kerran niin kamala? Suuri osa ihmisistä haluaa tulla huomatuksi ja olla jollain tavalla tärkeä ja merkityksellinen. Moni nuori haaveilee tähteydestä, ja tällä hetkellä Japanissa idolikulttuuri tarjoaa mahdollisuuden yrittää sitä todella nuorena. Mitä hyväksyttävämpää skenessä mukana oleminen on, sitä helpompi siihen on lähteä, koska enemmistön mielipide muotoutuu hyvin helposti monella omaksi mielipiteeksi. Jos Suomessakin tulisi parhaaseen katseluaikaan pelkkiä teinityttöjen idolikarsintoja, olisi meilläkin enemmän painetta lähteä mukaan juuri tällaiseen toimintaan. Totta kai jalkoihin heittäytyvät fanit imartelevat ihmistä, joka ei ole tottunut sellaiseen. Käsintehdyt glitter-kortit ovat viattoman oloinen tapa saada huomiota esimerkiksi sosiaalisessa mediassa länsimaisille tähdille kohdistettuihin peniskuviin ja raiskausuhkauksiin verrattuna. Tämän vuoksi moni idoli ei varmastikaan ajattele myyvänsä lähinnä seksiä tai jotain turvallisemmaksi naamioitua muotoa siitä.

Elokuvassa nähdyt idolit lähinnä puhuvat faniensa tärkeydestä heille. Hyvin harva ruudulla näkyvä idoli antaa itsestään mitään muuta kuin julkisuuskuvansa mukaisia positiivisia kommentteja. Idolius ei myöskään ole päivätyötä, joka loppuu iltapäivällä, vaan illat vietetään livecamia tarjotessa ja omia tuotteita faneille lähetellessä. Tämän vuoksi onkin aiheellista kysyä, pystyykö tavanomainen idoli enää tietyn aikaa skenessä pyörittyään irrottautumaan hahmostaan vai katoaako hänen persoonansa julkisuuskuvan alle? Jatkuvasti hymyilevä ja kaikelle muiden sanomalle naureskeleva nainen vaikuttaa objektiivisesti katsottuna pelkältä robotilta – olennolta, joka on ohjelmoitu muiden tarpeita varten.

Miljardibisnestä käsittelevä dokumentti ei tuomitse esiintyjiä ja faneja, mutta se tiedostaa samalla, että jotain on pielessä. Tokyo Idols osoittaa, että markkinat voivat luoda paineen vaikka minkälaiselle ilmiölle, ja mitä suositumpi ilmiöstä tulee, sitä useampi lähtee mukaan siihen. Jos skenessä pyörii valtavia määriä rahaa, on sitä vaikea ajaa alas. Vastustajat tuomitaan draamakuningattariksi, telaketjufeministeiksi ja ilonpilaajiksi. Jos jokin on isoa, tulee siitä automaattisesti hyväksyttävää, vaikka kyse olisi 12-vuotiaan tytön seksuaalisesta omistajuudesta fantasioiden kautta. Vihaajat vihaa – niinhän joku valtavirtakulttuurin edustaja taisi meilläkin päin todeta kieltäen samalla kaiken negatiivisen keskustelun toiminnastaan.


Elokuva esitettiin Rakkautta & Anarkiaa 2017 -festivaalilla. Muut festivaalin elokuvat löytyvät Rakkautta & Anarkiaa 2017 -tagin alta.

Share

Jyri Majuri

On olemassa muitakin elokuvaohjaajia kuin Lars von Trier ja David Lynch.

Lisää luettavaa: