Tule ja katso (1985)

Tule ja katso 1


Tunnetaan myös nimillä: Come And See / Idi i smotri
Maa: Neuvostoliitto
Genre: sota
Ohjaus: Elem Klimov
Käsikirjoitus: Ales Adamovits & Elem Klimov
Kuvaus: Aleksei Rodionov
Leikkaus: Valeria Belova
Sävellys: Oleg Jantshenko
Näyttelijät: Aleksei Kravtshenko, Olga Mironova, Liubomiras Laucevicius, Vladas Bagdonas, Jüri Lumiste, Jevgeni Tilitshejev


Sota on kauhein kuviteltavissa oleva ihmiselämän tila. Ihminen on valmis luomaan maanpäällisen helvetin syistä, jotka eivät usein ole selvillä edes hänelle itselleen. Hyvin harva elokuva on kyennyt esittämään tätä mentaliteettien perikatoa yhtä havainnollisesti kuin Tule ja katso. Tätä voisi luonnehtia Neuvostoliiton Ilmestyskirja.Nyt! -elokuvaksi – monessa suhteessa erittäin perustellusti.

Elokuvan työnimenä oli Tappakaa Hitler, ja alun perin teoksen oli tarkoitus olla hyvin tyypillinen, toiminnallinen ja patrioottinen genre-elokuva. Ales Adamovitsin tarina oli raakaversiovaiheessa suoraviivainen natsinmetsästyssatu. Elem Klimov muutti kurssin, kokonaisuuden ilmapiirin ja aiheenkäsittelytavat täysin: “Käsitin että elokuvasta tulisi niin raaka, että hyvin harvat kestäisivät katsoa sitä järkyttymättä” , on ohjaaja sanonut. “Mutta sillä ei ollut väliä. Tämä oli elokuva, joka oli pakko tehdä. Sen oli oltava todistuskappale sodan vaikutuksista ja hätähuuto rauhan puolesta.” Toisin sanoen tavoitteena oli tehdä elokuva, joka jäisi pysyvästi mieleen. Hän onnistui, eikä Klimov tämän jälkeen enää koskaan ohjannut mitään.

Elokuvan uuden otsikon Klimov poimi Raamatun Ilmestyskirjasta. Raamattu on toiminut selkeänä inspiraation lähteenä myös materiaalin sovittamisessa elokuvaksi. Sotanäyttämö on kiirastuli, natsit demoneja ja Hitler Peto; sisäinen hirviö, jota vastaan on kamppailtava, kunhan pitää varansa, ettei itse muutu hirviöksi. Tuhon ja pimeyden manifesti on esitetty ankaran realismin keinoin, mutta tosiasiassa pääpaino on psykologiassa ja sodan subjektiivisessa kokemisessa. Klimov ja Adamovits eivät olleet rintamalla – Klimov oli yhdeksänvuotias kun saksalaiset hyökkäsivät Stalingradiin – joten sodankuvauksesta puuttuu omakohtaisuuden tuntu. Tämä on elokuvan kannalta toisaalta edullista: tällaisen elokuvan tekeminen olisi tuskin onnistunut sotakokemuksen painolastin kahlitsemana.

Merkittävä seikka Tule ja katso -elokuvan erikoislaatuiseen olemukseen liittyy näkökulman valintaan. Ohjaaja ei ole kiinnostunut sotilaista ja rintamasodankäynnistä vaan tutkii sodan vaikutusta siviileihin ja tavallisiin ihmisiin. Sankareita ei ole, sillä ihmisyyden alhaisinta olomuotoa ilmenee kummallakin osapuolella. Klimovin kriittiseltä näkökannalta ei säästy kukaan. Hän osoittaa olevansa uskomattoman rohkea elokuvantekijä, sillä mikään ei ole pelottavampaa kuin kipeän totuuden ja todellisuuden kohtaaminen.

Elokuva kertoo eräänlaisen degeneroivan kasvutarinan tavallisesta venäläispojasta Florianista (Aleksei Kravtshenko), josta tulee sodan kovettamana mustasieluinen sotakone. Tapahtumat sijoittuvat Valko-Venäjälle vuonna 1943. SS on kylvänyt terroria alueelle kahden vuoden ajan. Sodan käänteet ovat kehkeytymässä miehittäjälle epäsuotuisiksi, ja Puna-armeija on valmis vastahyökkäykseen. Florianin syrjäinen kotikylä on saanut oppia pelin säännöistä: moraali, usko, onni ja ihmisyys ovat mennyttä kalua.

Tule ja katso oli tour de force paitsi ohjaajalle myös ennen muuta näyttelijälle. Florian käy tuon ajan henkisen tilan ruumiillistumasta. Alkujaksojen glorifointi muuttuu vähitellen armottomaksi tutkielmaksi ihmisen moraalisesta murtumisesta ja minuutensa kieltämisestä. Loppujaksojen armottomuus toimii vastapainona alkuelokuvan seesteiselle, melkein utopistiselle kuvaukselle. Mutta alituista kuolemanuhkaa huokuvaa maanpäällistä helvettiä vastaan on mahdollista käydä ainoastaan vihalla ja kaikki omantunnon äänet vaientamalla. Tappamisen ajatus täyttää Florianin mielen ja muodostuu ainoaksi ideaksi, joka hänellä on suhteessa sotaan. Tule ja katso ei ole sankaritarina vaan silkkaa psykologista ja emotionaalista kauhua, jota Kravtshenko tulkitsee esimerkillisesti.

Tule ja katso 3

Nuoren miehen tie vie läpi sodan runteleman epämaiseman. Florianin piileskely natseilta ja sitten ristiretkensä heitä vastaan on samalla tutkimusmatka omaan sieluunsa, joka muuttuu askel askeleelta synkemmäksi. Hän symbolisoi liian varhain menetettyä vapautta ja viattomuutta, jotka vihollinen on tukahduttanut. Kärsimys ja uhrautuminen ovat voiton ja selviytymisen edellytykset. Lopussa Florian on henkisesti vanhus, mutta kypsymätön ihminen, joka ei ole kyennyt tekemään rauhansopimusta itsensä kanssa. Hän on kulkenut tien nollasta sataan ja takaisin. Kaikki puolustusmekanismit on poistettu, ja lopputulema on hämmentynyt ja henkinen epävakaus. Sodan koettelemusten aiheuttama sietämättömyys purkautuu loppukohtauksessa, jossa Florian ampuu Hitlerin kuvan seulaksi ja liittyy sitten Puna-armeijan riveihin matkalle kohti Berliiniä. Muuan nuori poika seuraa tapahtumaa. Tulevaisuus jää avoimeksi: itääkö uudessa sukupolvessa edeltäjien kylvämiä vihan siemeniä vai onko se oppinut menneisyyden virheistä ja valmis jättämään jäähyväiset aseille?

Kuva ja äänimaailma vastaavat teoksen otsikkoa tyhjentävästi. Olisi vähättelyä kuvailla audiovisuaalista kokonaisuutta rikkaaksi; se on kokonaisvaltainen kuin unessa ja täydellisessä rytmissä suuria aiheita kartoittavan tematiikan kanssa. Sotaa käydään hobbesilaisessa luonnontilassa. Oleg Jantshenkon soundtrack ja Aleksei Rodionovin kamera tunkeutuvat fyysiseen kokemukseen asti. Kuvat etäännyttävät ja lähentävät. Terävimmillään kamera tuo fokuksensa häiriinnyttävän lähelle. Kaikki aistit ovat stimuloituina: Ruudin, savun, metallin, veren, metsän ja suon voi melkein haistaa silloin, kun hämärtynyt ja sekava kuva ei näytä kaikkea tai pommit ovat kuurouttaneet korvat, ja tinnitys peittää äänet. Katsomiskokemus ei ole enää elokuvaa; se on kuvan vankeutta.

Tule ja katso 4

Sotaelokuvien suurena kompastuskivenä on ollut se, että sodan järjettömän luonteen selventämiseksi eivät perinteisen kerronnan ja realismin keinot riitä. Myös Klimovin on ollut pakko tinkiä naturalistisista tyyliratkaisuista ja turvauduttava coppolalaiseen surrealismin kurimukseen tehdäkseen sodan realiteetit ymmärrettäviksi. Koska todellisuuden tapahtumien selostus on yhtä tärkeää kuin päähenkilön päänsisäinen kokeminen, tulevat uni- ja mielenkuvat hämärtämään toden ja fantasian raja-aitaa. Uudelle neuvostoelokuvalle tärkeä symboliikka on haasteellisesti kätkettynä ja valmiiksi avaamattomana. Ohjaajan taipumattomuudesta kertoo autenttisten univormujen ja aseiden käyttö. Monessa taistelukohtauksessa ammuttiin kovilla. Klimovin visio on paljaassa koruttomuudessaan niin sadistinen ja traumaattinen, että kuvan alkuvoima tekee erikoistehosteet ja tehokeinot turhiksi. Näyttelijöiden kasvoilla viipyilevät lähikuvat havainnollistavat liian nopeaa vanhenemista ja moraalista rappiota.

Sotagenren edustajana Tule ja katso on terävästi välkkyvä sirpale lajissa, jonka tyypilliset edustajat ovat kuvanneet ihmiskunnan historian pahimman katastrofin viihdeteollisuuden ehdoilla. Tule ja katso on brutaali ja julma kertomus, katsomiskokemuksena puhdistava, katarttinen. Teos opettaa olennaisia seikkoja ihmisluonteesta ja auttaa ymmärtämään kouriintuntuvan kirkkaasti, miksi koko touhu on luisumassa viemäriin. Miltä näyttää maisema tappamisen jälkeen? Kriisihetket tuovat esiin äärimmäisyydet: kovista tulee kovia, pehmeät sortuvat, ihmisen petomaisuus tuntuu hallitsemattomalta. Laajammassa katsannossa Tule ja katso kuvaa yksilön, maan ja ihmiskunnan muodonmuutosta lempeästä ja rauhantahtoisesta olennosta vastaansanomattoman vihan ja kostonhimon hallitsemaksi organismiksi, joka osaa vain tuhota. Elokuvasta nousee hätkähdyttävä ajatus: joskus saattaa olla parempi tuhoutua kuin jäädä henkiin ja kohdata maailma, jota rakentavat Florianin kaltaiset ihmisrauniot. “Minä pelastan sinut”, sanoo Florian tyttöystävälleen, mutta sanat on suunnattu koko maailmalle.

Tule ja katso 2

Share

Lasse Ranta

Cinefiili, kirjailija, populaarikulttuurin etsijä, mahtipontisena motiivina elokuvan kentän kartoittaminen.

Lisää luettavaa:

  • Miikka Mononen

    Hitlerin kuvaaminen juuri tuollaisena jokaisen sisällä kytevänä hirviönä on mielestäni tässä tavattoman onnistunutta. Se lopetus, jossa Florian ampuu Hitlerin kuvaa ja samalla näemme natsi-Saksan nousun aina Hitlerin vauvakuviin asti – joka johtaa juuri siihen ymmärrykseen että Hitlerkin on vain yksi ihminen, samanlainen kuin me kaikki, jotka kykenemme pohjimmiltamme yhtä suureen pahaan – onnistuu luomaan sellaisen tunnetason refleksin ihmismielessä, johon harva elokuva kykenee. Se tekee mielestäni paljon vahvemman pahan olon kuin mikään elokuvassa näkyvä hirmuteko.

  • mlamberg

    Olen todennäköisesti universumin ainoa ihminen, jonka mielestä Tule ja katso ei ole mestariteos.

  • Lauri Pullinen

    Wups. pelottava juttu. Onneksi taitaa olla suurempi paha jo takana.