Tuntematon tyttö (2016)

Valkoihoisella lääkäri Jenny Davinilla on vaikea päivä. Hän työskentelee köyhäinkorttelissa sijaisena pienellä vastaanotolla, jonka aiempi lääkäri on joutunut pyörätuoliin. Tiedossa on myös ylennys ja uusi työpaikka isommalla vastaanotolla. Muun muassa näistä syistä omista taidoistaan vakuuttunut Jenny on turhan ylpeä omasta asemastaan yhteiskunnassa. Ärsyyntyminen työharjoittelijan otteista ja halu päsmäröidä johtaa siihen, ettei Jenny avaa ovea sitä sulkemisajan jälkeen soittavalle nuorelle naiselle. Sama tummaihoinen tyttö löytyy pian satamasta murhattuna. Tapahtuneesta järkyttynyt lekuri alkaa etsiä tuntemattomaksi jääneen uhrin nimeä saadakseen tämän nimettyyn hautaan.

Tunnetaan myös nimillä: La fille inconnue, The Unknown Girl; Maa: Belgia, Ranska; Genre: draama, rikos, neo-noir; Ohjaus: Jean-Pierre Dardenne, Luc Dardenne; Käsikirjoitus: Jean-Pierre Dardenne, Luc Dardenne; Kuvaus: Alain Marcoen; Leikkaus: Marie-Hélène Dozo; Näyttelijät: Adèle Haenel, Olivier Bonnaud, Jérémie Renier, Louka Minnella, Christelle Cornil, Nadège Ouedraogo

Cannesissa ensi-iltansa saanut pienimuotoinen draama ei ole saanut mairittelevaa vastaanottoa lehdistössä verrattuna ohjaajien, belgialaisten Dardenne-veljesten, muihin töihin. Mietin aluksi, että olisiko kyse kriitikoiden sopuloinnista Kun ensimmäiset huhut lehdistönäytöksen buuauksista (Mikä aikuisia ihmisiä aina vaivaa Cannesissa?) tulivat julki, mainittiin ne usein jonkinlaisena perusteluna myös myöhemmissä kritiikeissä, oli kyse moitteista tai harvinaisemmista kehuista. Huomioitava nihkeydessä on etenkin, että Dardennet ovat harvoja ohjaajia, jotka ovat voittaneet Cannesin suurimman palkinnon, Kultaisen palmun, peräti kahdesti. Tämä ei välttämättä kerro mitään siitä, onko Tuntematon tyttö kovin erilainen kuin muut ohjaajien elokuvat.

Tietysti tämä on vain epäilykseni. En tiedä veljesten elokuvista paljon mitään. Tämä on kirjaimellisesti ensimmäinen pitkä elokuva, jonka olen heiltä nähnyt. Siksi vain arvailen: Dardennejen tapaus kuulostaa paljon Aki Kaurismäeltä. Niin suomalaisen kuin belgien tapauksessa samanlaisia elokuvia on auteureilta nähty jo aika tavalla. Aiemmin nyanssirikkaiden teosten tilalle on tullut hiukan itseään toistavia filmejä, joissa ei olisi mitään vikaa, jos kyse olisi ohjaajan uran alkupään töistä. Mutta historia on raskas painolasti, ennen kaikkea siellä, jonka pitäisi olla kotikenttä – on se kenttä ranskaa puhuva maailma tai Suomi.

Tuntematon tyttö on neo-noiria, film noirin henkinen jälkeläinen, niin hyvässä kuin pahassa: siistiin ulkotakkiin pukeutuneen Jennyn seikkaillessa yhteiskunnan alakerroksien läpi vastaan lipuu hahmoja juuri juonelle sopivissa paikoissa. He myös toimivat logiikalla, joka ei täysin vastaa arkijärkeä tai todellisuutta elokuvien ulkopuolella. Genren troopit tunnistavalle kaikki on hiukan selvempää. Realistis-humanistinen tausta, josta Dardenneja tietääkseni useimmiten kiitellään, taas näkyy tapahtumien karuudessa ja siinä, kuinka seikkailussa tapahtuvat löydöt eivät johda mihinkään maailmoja mullistavaan. Ei tule aseellista välienselvittelyä, ei twistiloppua.

Parasta elokuvassa on jännitys. Hieman hämmästelen kritiikkejä, joissa Tuntematonta tyttöä on kutsuttu yksiselitteisesti tylsäksi. Kuumottava tunnelma syntyy, kun katsoja tajuaa kyseessä olevan todella pienen alueen paikallislääkärin, joka tekee pitkää päivää ja jonka kaikki asiakkaat tuntevat enemmän tai vähemmän hyvin. Heidän joukossaan on todennäköisesti myös murhaaja. Mitä syvemmälle sokkeloon jatkuvasti kauppalistaa muistelevalta näyttävän Adèle Haenelin esittämä Jenny uppoaa, sitä ahdistavammalta hänen pienen vastaanottonsa ovisummerin soiminen tuntuu. Kuka oven takana oikeasti odottaa? Jos tappaja on ollut valmis nitistämään jo yhden naisen, ehkä toinenkaan ei olisi ongelma? Jennyllä ei ole aseenaan kuin älynsä ja kunnollisuutensa.

Liityn silti kuoroon. Tuntematon tyttö ei ole kauhean hyvä elokuva. Se yrittää kahta asiaa yhtaikaa, olla jännäri ja draama täynnä Asiaa. Jälkimmäinen sopii köykäisesti yhteen tavanomaisen rikosjuonen kanssa. Noir on genrenä symbolisen kärjistetty ja toimii karikatyyrimaisen luonteensa ansiosta, mutta Tuntematon tyttö kallistuu liiaksi pois noirin konventioista ja yrittää samalla olla onnistunut poliittinen kommentti. Jäljelle jää pohjoismaista trilleriä lepsusti matkiva sosiaalidemokraattinen whodunnit. Symboliikka sopii aniharvoin sosiaaliseen draamaan. Yhteiskunnalliset ongelmat ovat harvemmin symbolisia, koska symboliikka on helppoa. Se tarjoaa useimmille asioille ratkaisuja, jotka ovat todella vaikeita saavuttaa median valkoisen kohinan, sivistymättömyyden ja aggressioiden (niiden raskaampien, ei mikroaggressioiden) maailmassa. Tämän vuoksi en voi sietää useimpia neorealismin klassikoitakaan. Ne ovat kärjistettyä melodraamaa, joka teeskentelee olevansa jotain muuta kuin on.

Tuntemattomassa tytössä päähenkilö on osasyyllinen tummaihoisen naisen kuolemaan. Todellisuudessa katsojan on helppo valita puolensa. Lääkärin näytetään olevan yhteisössään arvostettu ja häntä vastaan käyvien ihmisten aikamoisia paskiaisia. Jenny yrittää parhaansa kuten kunnon sankarin kuuluu, kun hän tajuaa tehneensä virheen, eikä ole vaikeaa tajuta kehen katsojan tulisi samastua.

Pidän kuitenkin samastuttavuuden hakemista kompastuskivenä. Jennyn positiivisuus jää siihen, että hän on aktiivinen naispäähenkilö. Muuten hän on hahmona luotaantyöntävän tyhjä ja kirjoitan tämän ihmisenä, jota ei yleensä kiinnosta samastuminen taiteessa pätkääkään. Jennystä ei kerrota mitään. Hän pukeutuu tilanteesta riippumatta samoin, asuu yksin ja tekee asunnossaan ruokaa kuuntelematta musiikkia. Emme näe mitä hän lukee tai mitä tv-ohjelmia katsoo. Hän ei käsittele sanallisesti tunteitaan, eikä hänellä vaikuta olevan ystäviä eikä perhettä. Hän on vain päähenkilö, vähäeleisyydessään ei oikein yksilökään.

Koska päähenkilö on goody two-shoes, yhteisön kaksinaamaisuus on elokuvan vahvimpia puolia. Köyhää ei sentään ylennetä tarpeettomasti vaan heissä annetaan olla hitunen inhimillisyyttä, vaikka hahmot yksiulotteisia ovatkin.

Tarkoitus on, että Jenny on katsojalle yleispätevä tyhjä taulu, mutta miten voin ottaa hänen matkansa tosissani, kun olen selvästi enemmän hänen kohtaamiensa ihmisten kaltainen eli virheellinen, nautintoihin taipuvainen ja hätiköivä – ja elokuva suhtautuu näihin ihmisiin sormea heristävän alentuvasti? Tunnistan, ettei tämä ole elokuva ainakaan minulle. Keskiluokka täällä lännessä ei ole vain täynnä hyviä, koulutettuja ihmisiä, jotka eivät osaa katsoa oikeaan suuntaan, kuten elokuvan eetos tuntuu viestivän – tässä tapauksessa maahanmuuttajien ja pakolaisten suhteen. Ei kukaan voi olla jatkuvasti hereillä ja tiedostava, vaikka ahdistava poliittinen ympäristö ja sosiaalinen media sitä kovasti haluaisivat (huomionarvoista on, että tätä vaativat ihmiset pitävät omat heikot hetkensä visusti itsellään). Ihminen on ihminen, ei yksin ideologian orja. Sen lisäksi joukkoomme mahtuu myös paljon yksilöitä, jotka paskat nakkaavat muiden kärsimyksistä. Kyse ei ole vain heräämisestä vaan myös ihmisen rajallisuudesta.

Unohtaminen on helppoa, samoin välinpitämättömyys, erityisesti isommissa kuvioissa. Teemme sitä jatkuvasti. Sen vuoksi historia toistaa itseään, väärät ideat elävät vuosikymmeniä ja niiden tilalle tulee uusia, yhtä vääriä ideoita. Siksi minun on vaikeaa uskoa muuna kuin lohdullisena satuna perusnarratiiviin ihmisestä, joka haluaa muuttaa maailmaa kohdattuaan kerran tekemänsä vääryyden, siis sen tultua henkilökohtaiseksi. Vastaavanlaisesta heräämisestä kertovassa Akira Kurosawan klassikossa Ikiru (1952) tämän yleishumanismin vastapainona oli myös eksistentialistinen pimeys: ihmiset jotka eivät usko pyyteettömyyteen, kuoleman todellisuus. Jo toimeen tarttuminen vaatii sulattelua ja on ahdistavaa. Jennyä ei ahdista paljoa. Hän tietää mitä tehdä ja osaa pyytää anteeksi. Hänen lääkärinetiikkansa käsitetään yhtä kuin humanismiksi, joka pitää huolen siitä, että hän haluaa selvittää asian. On kuin ilman sitä ei olisi draamaa.

Tietysti keskiluokka pääsee pälkähästä. Kurjia asioita tekevät toisilleen kurjat ihmiset, vaikka elokuva yrittää alleviivata, että syyllisyys on jaettua. Mutta rivien välistä voi lukea, että yksien syyllisyys on suurempaa kuin toisten. Lopussa vielä surmatun sisko kiittelee ja halii, kun kiltti neiti suvaitsi hetken verran tuhlata aikaa köyhäin auttamiseen. Toivon tämän olevan satiiria omien pierujen haistelusta, mutta pelkään päinvastaista.“Jos hän olisi kuollut, hän ei olisi mielessämme”, Jenny vakuuttaa lopulta löytämälleen tappajalle, joka paljastuu pelkäksi ressukaksi. Kuollut tyttö ei voi siirtyä toiseen maailmaan, jos teosta vastuussa olevat – murhaaja ja se joka katsoi muualle – eivät myönnä osallisuuttaan. Murhaajalle kuuluu näin rangaistus ja välinpitämätön voi valaistuttuaan jatkaa elämäänsä itseensä tyytyväisenä. Silkalla olemassaolollaan eriarvoisuutta edistävän keskiluokan ongelma on kuitattu sillä, että herää yhteen yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Painotan nyt, etten tahdo edellisellä demonisoida keskiluokkaisia ihmisiä vaan ennemmin osoittaa asetelman inhimillisyyden, tragedian väistämättömyyden, jota useimmat elokuvat eivät tahdo käsitellä.

“Pelasta omatuntosi”, tuntuu protagonistin toiminta sanovan, “sillä sitä minäkin tässä ensisijaisesti teen.” Adèle Haenel on Ranskassa iso tähti, tuleva Juliette Binoche, joten Jennyn herääminen tuntuu tahattomalta irvailulta julkkisten usein harrastamille maailmanparannusprojekteille, vaikka samat naamat osallistuvat suuryritysten toimintaan, lentävät yksityiskoneilla ja juovat samppanjaa yhdentekevissä kissanristiäisissä.

Joku voisi sanoa teoksen olevan ristiriitainen. Myönnänkin, että filmi on mahdollista tulkita päinvastoin, siis satiiriksi edellä kuvaamistani asioista. Kallistun kuitenkin tarinan suoraviivaisuuden, tapahtumien arkisuuden ja päähenkilön kyseenalaistamatta jättämisen valossa enemmän siihen, että Tuntematon tyttö on yksinkertaisesti lässyttävä. Elokuva vihjaa Jennyn muuttavan tapauksen jälkeen suhtautumisensa koko elämään, mutta useimmat eivät siihen pysty. Ihmiset tietävät kyllä mitä maailmassa tapahtuu, liiankin tarkasti. Juuri siksi he tuntevat siitä välinpitämättömyyttä ja toivottomuutta. Kuinka monen ongelman kohdalla riittää pelkkä herääminen? Onko ongelmien määrälle ylärajaa?


Kritiikki on tehty Future Filmin arviokopion pohjalta.

Share

Mikko Lamberg

Laajakuvan päätoimittaja. Luen. Kirjoitan. Tekstieni lähtökohtia ovat historia ja ideologiat. Etsin taidekokemusta, joka tekee maailmasta epävakaan. Valoa ja mustetta.

Lisää luettavaa: