Hammerin elokuvastudiot ovat Underworld-yhtyeen, George Orwellin teosten ja Loch Nessin hirviön ohella kiistatta Ison-Britannian tärkein lahja maailmalle. Vaikka tuotahtoyhtiön tunnetuinta antia edustavat nimikkeet keskittyvät tohtori Frankensteinin, muumion ja Draculan sekä Christopher Leen ja Peter Cushingin kaltaisten tähtien ympärille, valmistui näiden masuunissa rautaa myös muista aiheista: muiden muassa nelisen kappaletta luolamies/naisaiheisia rämistelyjä vuosien 1966–71 välillä. Näihin filmeihin lukeutuvat niin Miljoona vuotta eKr., Esihistorialliset naiset kuin Akita, dinosaurukset tulevat. Edellä mainitut nimikkeet kuulostivat – kaikessa hohdokkuudessaan – luolatyttösarjan neljännen spektaakkelin tuuheakarvaisella rinnalla silti niin valjuilta, että otin henkilökohtaiseksi vapaudekseni aloittaa perehtymiseni teemaan suoraan neandertalien jäähyväisistä, tapauksesta Uga-uga – ihmishirviöiden maa.
Projektin puikoista löytyvät Miljoona vuotta eKr.:n ohjauksesta vastannut Don Chaffey ja luolatyttörellestysten ohella Hammerin menestysseikkailuja tuottanut Michael Carreras, suoraan studioita perustaneen klaanin alenevasta polvesta. Aiemmista kivikauden tai minkä lie fantasiaperiodin näytöksistä Uga-uga poikennee ainakin siinä, ettei se sisällä dinosauruksia tai stop-motionia – eipä sen puoleen myöskään oman käsityskykyni ulottuvissa olevaa dialogia.
Joidenkin teorioiden mukaan elokuvasta löytyy juonenlankaa, vaikka itse en väittämää jauhamatta nielaise. Esihistoriallinen eepos paneutuu ilmeisesti kahden kilpailevia heimoja johtavan veljeksen tarinaan. Vastakkainasettelun puolet tuodaan esille paitsi (SF-tuotantoja myöten) klassiseksi muodostuneella karvojen pigmentillä, myös aluksi kryptisen oloisella, mutta lopputulosta oman aikansa syväanalysoituaan loogiseksi muovautuvalla tapahtumalla. Päälliköiden lapsuutta kuvaavassa skenessä näemme sympaattiseen piikkisikaan törmäävän tytön. Kohtaaminen päättyy surullisesti tummahipiäisen pojan keihästäessä eläimen ja intoutuessa vieläpä pieksemään sillä likkaa. Konfliktin ainekset kerätään koppaan jo varhaisessa vaiheessa jonkinlaisesta oikeustajusta perillä olevan blondin broidin rynnätessä puolustamaan vääryyden uhria. Tai näin ainakin oletan. Myönnän suoraan, ettei minulla lopulta ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä todella tapahtui.
Mikäli käsikirjoituksessa oli tarkoituksena olla näiden kahden veljeksen välisen (kolmen vartin jälkeen alkavan) nahistelun lisäksi jotain muutakin punaista narua, onnistui se hautautumaan jonnekin vuosituhansien pölykasaan, omien kämmenteni ulottumattomiin. Kaikki olennainen esitetään oikeastaan jo alun montaasissa, jossa taivaanrannassa punoittava aurinko leikkautuu aavikkomaisemiin ja luolan seinään maalattuihin riistaeläimiin, mistä päästään salamana itse asiaan. Kuivaa heinää pupeltavan antiloopin laiduntaminen keskeytyy kokopartaisten ja lannevaatteisiin verhotuneiden äijien rynnätessä apinamaisesti mölisten estradille ja teurastaessa eläimen kivikeihäillään. Voittoisaa kaatoa juhlitaan riemukkaasti huutaen ja rintakehää nyrkeillä takoen, minkä jälkeen haaskalle rähisten ryntäävät metsästäjät ryhtyvät repimään raakaa lihaa kitusiinsa tulevien vuosien italialaisia kannibaalielokuvia enteilevässä brutaalissa hengessä.
Niin uskomattomalta kuin saattaa kuulostaa, on näissä merkeissä eteenpäin räiskyvä ilotulitus päättymättömine erämaissa juoksenteluineen, väkivaltaryöppyineen ja rajunluonteisine erotiikkoineen pidemmän päälle raskaahkoa seurattavaa. Onneksi hieman yli puolivälin tienoilla – katsojan ryhtyessä juuri pohtimaan vastaanottimen ruudulla näkyvien (ja yleensä yleisen vihamielisyyden kohteiksi joutuvien) eläinten olevan tässä se paras puoli – onnistuu Chaffleyn teoksen ottaa tankkiinsa turboa ja palauttaa usko vaihtoehtoista elokuvaa kohtaan. Vedenjakajana toimii omituinen kohtaus, jossa toinen heimo sieppaa mukaansa naisen, jonka kanssa he kipittävät vihollissakki kintereillään soihduilla valaistuun luolastoon. Huolimatta käsityksestä, että eräs ihmisen valttikortti petoihin nähden olisi ollut juuri tuli, samaisen onkalon hämärissä asustaa myös parimetrinen, vampyyrihampailla aseistettu luolakarhu. Muiden vetäessä kaoottista joukkotappelua pongahtaa kontio ketterällä loikalla ilmojen halki yksisilmäisen miehen kimppuun, jonka onneksi vanhana painijana onnistuu vääntää otsolta niskat nurin.
Tästä eespäin filmi jatkuu tunnetasoltaan vatsalihaksia kehittävänä liki kaiken ollessa unenomaisen absurdia. Vaalea ja tumma hemmo ottavat toisistaan mittaa kohtauksessa, jossa edellinen tallaa jälleen askeleen kohti sivistystä säästäessään peittoamansa veljen hengen ja iskiessä keihäänsä sisuskalujen sijaan ainoastaan tämän reiteen. Komplikaatioitahan haavaan ei tietenkään tule, ja jalka paranee kävelykelpoiseksi joko varsin nopeasti tai sitten tarinankerronnassa tehtiin jälleen yksi havannointikykyni voittanut aikawarppi tulevaisuuteen. Mitä nyt näyttelijä aina aika ajoin muistaa pirteästi hieman linkuttaa. Kaksintaistelun hauskin yksityiskohta on kuitenkin toisiinsa köydellä kiinnitettyjen pukarien selustaa erotuomareina turvaava poppamieskaksikko, joista ensimmäinen kannattelee kiireellään valtavaa biisonin päätä, jälkimmäinen taasen luolassa vahvempansa kohdanneen karhun pollaa.
Koska Uga-ugan universumi on eräänlainen Mikä-Mikä-Maa, ehditään sen kivipaasien ja vuorten dominoimilta hiekkakentiltä pariin otteeseen myös viidakkoon, jossa hilpauttelijat tapaavat karmaisevia keraamisia naamioita käyttävän sademetsäkansan. Kasvonsa ilmeisesti tuhkanharmaan ja spitaalinarpiselta näyttävän ihonsa vuoksi peittäneet pääkallonmetsästäjät veivät mielikuvani kertaalleen kannibaaligenreen, tarkennettuna Sergio Martinon Viidakon julmaan salaisuuteen.
Vielä on luvassa taistelu vuorella, jonka huipulle pääseminen ei ole helppoa. Loivaa rinnettä virtaava vesiputous huuhtoo esimerkiksi mukanaan yhden vanhemmanpuoleisen karvanaaman, joka laskettelee örinän saattelemana kuin liukumäessä ikään alla odottavaan, noin puolimetriseen altaaseen. Oliko tämän välähdyksen tarkoitus olla missä määrin uhkaava ei paljastu, mutta ainakaan uhria ei tuon koommin nähdä. Tätä seuraa loppuhuipennus: paha veli sitoo nappaamansa naisen johonkin uhripuuhun kallion laella, näkee vaalean pelastajan kapuavan rinnettä vielä kaukana alhaalla ja sen sijaan että toimisi nopeasti, jää odottelemaan tämän saapumista vailla mitään kiirettä. Sitten otetaan loputtomiin venytettyä matsia ja kiljutaan liiveihin luikertelevalle käärmeelle, kunnes pahis reunan yli luiskahdettuaan päättää viimeisenä tekonaan esittää nukkea pitämällä vapaapudotuksen aikana kätensä napakan ryhdikkäästi kylkiään vasten. Koska elokuvasta ei enää löytynyt ketään jolle mylviä, päättivät tekijät tässä olleen ratkaisua kylliksi ja vihelsivät pelin poikki lopputekstien muodossa.
Studiotilojen ohella Namibiassa ja Etelä-Afrikassa lokaatioilla kuvattu pätkä on maisemiltaan näyttävä ja musiikeiltaan mahtipontinen. Kuvauksesta jää uhkeiden tulivuorenpurkausten ja lammesta peilautuvan luolamiesletkan ohella mieleen erityisesti karhukohtausta edeltävä sommitelma, jossa takkutukan pää pompahtaa kunnianhimoisesti laajemman yleiskuvan alalaitaan. Naishahmot ovat – luonnollisesti – meikattuja ja trimmattuja, eikä miestenkään kuosi mene aivan yksi yhteen mielikuvieni kanssa tuhansien vuosien takaisesta habituksesta.
Nimestään huolimatta suoranaisia ihmishirviöitä ei leffassa ole, joskin raakalaismainen hahmokavalkadi yhdeltä puolelta katsottuna voisi hyvin tämän määritelmän täyttää. Toisaalta suominimike on apinamieskieleen viittaavan Uga-ugan osalta originaalia havainnollistavampi, vaikkei elokuva toki ensimmäinen tyystin ungalabugala-hölinällä puhuttu kokoillan kuva ole (saati viimeinen – Jean-Jacques Annaudin Taistelu tulesta jatkoi teemaa kymmenen vuotta myöhemmin vieläkin megalomaanisemmin sävelin). Huomionarvoinen seikka on myös vanha suomalainen elokuvajuliste, jossa alkuperäistitteli on muodossa “Greatures the World Forgot”, jonka moniselitteisyydestä voisin kuumeisissa aivoissani filosofioida vielä vaikka mitä.
Vaikkei lopulta missään ole juuri muuta järkeä kuin suoda yleisölle mielikuvituksellinen tirkistelynmahdollisuus elämään ihmiskunnan aamuauringon ensisäteissä, sivujuonteenaan yksilön henkinen kehittyminen, huokuu barbaristisesta leffasta juuri oikean positiivinen vire sekä tekemisen ja menemisen meininki. Ei tätä elokuvaa voi kuin rakastaa.