Anonyymiksi jäävä aikakausi. Sotatila, sotkuinen tupa ja ankeus. Sameaan päivällispöytäkuvaukseen yhdistyy pornolehteä tuijottavan isäukon räyhääminen brenkkupullon ääreltä. Tämän poikiinsa kohdistamat syytökset ovat hyvinkin perussuomalaisia: militantistinen kiihkoilu on se ainut miestä mittaava kaava, perheestä huolehtiminen puolestaan jotain toissijaista. Itse äijärähjä hoitaa tyypilliseen tapaan manifestistaan ainoastaan puolet omaistensa laiminlyönnin kautta, maihareihin astumisen ja aseen kouraan nappaamisen jäädessä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
Turkulaisen, kolme lyhyttä ja yhden pitkän elokuvan mittaisen filmografian loihtineen Artturi Rosténin ohjaama Väkevä hiki tuo nimellisesti lähinnä mieleen koillisemmassa vaikuttavien poikien kieli poskessa tekemät splattersikailut, joissa niin verta kuin hurttia Kummeli-huumoriakaan ei säästellä. Näin ollen onkin helpottavaa huomata heti puolituntisen lyhytelokuvan alkuvaiheessa, että ote selkeän ajankohtaiseen ja ajan henkeä peilaavaan aiheeseen on perusluonteeltaan vakava, vailla naaman vääntelyä tai ulosteiden mukana tullutta hihittelyä. Ruumiineritteillä on tästä huolimatta tärkeä rooli, mikä huokuu jo filmin tekijöiltään saamasta kasteesta. Hiki on kovaksi keitetyn, hiljaisen ja tunteitaan näyttämättömän suomalaisen miehen kyynel. Fyysisessä duunissa uurastamisen, tulisessa saunassa itsensä pieksemisen tai muun rankan ja äijämäisen toiminnan tuloksena syntyvä neste on ainut sisimmästä ulos pääsevä asia, valuen yli silmäkulman silloin kun tahtoisi itkeä. Kuten Irwin laulaa: “Täällä kunnon hiki on miehen deodorantti ja joka jätkä melkein kuin Isontalon Antti.”
Kolmessa periodissa – ajassa ennen tappamaan lähtemistä, parkitsevilla taistelutantereilla ja tämän jälkeisessä elämässä – liikkuvan elokuvan rakenne on kuin tiettyjä arvoja vaalivien tahojen olettama miehen tie. Lapsenomainen pehmeys ja rakkaus ovat antitoivottuja tunteita, jotka kitketään pois matkalla kohti pukahtamatonta ja pussaamatonta örmyä. Ukkojen harvat yritykset lähestyä toisiaan sosiaalisesti ovat pitkälti kankeita pillusta jutusteluita: muita sanoja ei tarvita, pääasia että osoittaa omaavansa munat. Tämä kaikki tiivistyy myös yhteiskunnallisesti: kun kansakunnalta ei löydy taitoja hoitaa asioitaan puhumalla, voi aina turvautua jo sivilisaation kehdossa opittuun varmaan valintaan, napata maasta luun kouraansa. Käsi kädessä alamäkeen kulkevan kehityksen myötä vajoaa väestö takaisin metsäläiseen keräilykulttuuriin pakanallisine riitteineen. Yksilötasolla poika lunastaa paikkansa (ja siittäjältään haudantakaisen hyväksynnän) lauman johtajuutta symboloivalla puvulla, minkä hän asiaankuuluvasti hankkii vahvimman oikeudella, pieksemällä skutsiin erehtyneen metsätalousneuvoksen ja repimällä tältä vaatteet yltä. Ainut keino osoittaa rakkautta äidin muistolle taas nähdään oidipaalisessa kohtauksessa, jossa jätkä irrottaa mutsin muistomerkkiä edustavasta pahkasta käävän, täyttää sen iljettävällä mössöllä ja ryhtyy penetroimaan leipomustaan.
Väkevän hien maailma on tunkkainen, kurja ja saastainen: sellainen, jollaisena negatiivisuutta ja stereotypioita ihailevat ja tähän samaan kelkkaan heikkouttaan nousevat – ja retkensä varrella esikuvikseen kasvavat – elämän haluavat nähdä. Ruoka esiintyy iljettävänä limana, suut valuvat kuolaa, kutiavat vekit puolestaan märkää, maa on kurainen. Silti hallaiseen harmauteen yhdistetyt otokset esimerkiksi peilikirkkaasta, vesilinnun huudon säestämästä järvestä laittavat pohtimaan, jotta samaa maatahan kumpikin mielen värikynien toisistaan erottama miljöö edustaa.
Gorea filmi ei tarjoa juuri muuten kuin sotakenttien helvetin kautta, eikä verellä intouduta mässäilemään. Leikkaus pulppuavasta haavasta tukalassa saunassa vihtomiseen puistattaa graafisuuttaan enemmän psykologisen mielikuvan tasolla. Hillittyä huumoria löytyy vastojen, takaumien sekä pirua torjuvan suolan täyttämästä ja ironisella jumputuksella säestetystä parodiallisesta valmistautumismontaasista ennen kasvattajan kalmistolla pistäytymistä. Myös forrestgumpmainen kivien paiskominen kohti juoppoisän jättämänä perintönä nököttävää lapsuuden mökkiä voi näyttäytyä toisissa silmissä varsin huvittavana. Vähäeleinen ja hiljainen leffa sivuttaakin eräiksi genreiksi tarjotut komedian, kauhun ja eksploitaation enintään olankohautuksella, keskittyen taiteellisempiin sfääreihin. Nauravan fatsin ja kehräävän äidin täyttämän hallusinaatiojakson yhteyteen istutettu xylofonimusa luo kohtaukseen hyvin kutkuttavan atmosfäärin. Samaa fiilistä jatkavat kaunis urkusäestys, kielisoittimen yksinkertainen näppäily ja suspiriamainen kuoroulina yhdistettynä runsaita lähikuvia ja kuohuvan kosken sekä täysikuun tapaisia tunnelmaotoksia sisältävään kuvastoon. Esa Jussilan Cinemascope-kuvauksen tiimoilta ei koputeta nokkaa: audiovisuaalisesti pätkä tuokin parhaina hetkinään pintaan jopa tarkovskimaisiksi luonnehdittavia viboja.
Kauneudestaan (tai karuudestaan) huolimatta kokonaisuutena lyhäri on paikoitellen epätasainen. Sisällöllisesti tunteet jäävät ristiriitaisiksi ja toinen katselukerta (“tilaisin 48 tunnin vuorokauden seuraavan puolivuosisadan ajaksi, kiitos!”) fiilisten avaamiseksi sekä tasaamiseksi olisi varmasti paikallaan. Osa repliikeistä (“Kivissä ja kannoissa piilee itse perkele”) kuulostavat naiiveilta, jälkeenjääneen pikkuveljen lässytys puolestaan epäuskottavalta ja ärsyttävältä. Elokuvaa myös riivaa suomituotantojen perisynti, kaukosäädinsyndrooma: osa repliikeistä mumistaan niin hiljaa, että välistä volat on pakko säätää kaakkoon saadakseen jupinasta edes jotain selvää ja voi korvaparkoja, kun toiset tehosteista äkisti iskevät täysillä vasten tärykalvoja. Yön pimeydessä hohtavien äijien aurat näyttävät keinotekoisilta eivätkä levottomat, ikään kuin kaiken vitsiksi vääntävät lopputekstit sovi väkivaltaskeneineenkin seesteisen vaikutelman luovaan kokonaisuuteen edes viilikelkalla avitettuna.
Väkevä hiki on mielenkiintoinen etappi taipaleella itsenäisesti ajattelevaan (ja SES:n massoja varten rahoittamalle, samalla vaihtoehdottomalla kakkumuotilla leivotulle sekä monesti jenkkituotantojen kaavaa estoitta ihailevalle ripulille kintaalla viittaavaan) finskafilmiin. Suoraan sanottuna indietuotannot ovat tällä hetkellä melkeinpä ainut uskoa paremmasta – Napapiirin sankareiden, Solar Filmsin rymistelyjen ja Salattujen elämien sanelemista ehdoista vapaasta – suomalaisen elokuvan huomisesta antava taho. Ideologisesta tuputuksesta – tiesihän jo Lenin elävän kuvan varteenotettavuuden mielipiteitä muokkaavana propagandamuotona – pääsemisen ohella kun olisi ihan kiva, ettei uudempaa kotimaista katsoessaan haluaisi ainoastaan kaivaa silmiä päästään ja vinssata niitä kuutisen kertaa lihamyllyn lävitse. Isoja rahoja vaille jääneet rajatapaukset ovat jo suhteellisen monta kertaa osoittaneet, etteivät ideat tai tekijät kylmässä Pohjolassa sukupuuttoon kuolleita ole. Ehkäpä karaistuneet filmifriikit vielä polttavat kirstunvartijain säännöt notskissaan lailla Väkevän hien salkkumiehen paperien ja tuhansista järvistä nousee jotain uudelleensyntynyttä, jolla on käyttöä muuhunkin kuin kuikkaa kohti nakkaamiseen – jälkiviisaan silmin on onni todeta, ettei ainakaan Rosténin filkka lunastanut alaotsikkoaan viimeisenä suomalaisena elokuvana.