Vaikka en koe nähneeni likimainkaan tarpeeksi elokuvia kehdatakseni laatia mitään “kaikkien aikojen parhaat” -tyyppisiä listoja, tiedän että jos sellaisen tekisin, John Guillerminin Rapture (1965) löytyisi takuuvarmasti kärkikymmeniköstä. Itse asiassa se sementoi tuon hypoteettisen paikkansa heti ensi näkemältä, alkuvuodesta 2013, minkä jälkeen olen palannut sen pariin useita kertoja, joista jokainen on vain syventänyt sen hypnoottista vetovoimaa ja järisyttävää vaikutusta. Tämä ilmeisesti lähes välittömästi julkaisunsa jälkeen täysin unohtunut elokuva on yksi niitä harvinaisia, aivan omaan sarjaansa kuuluvia mestariteoksia, jotka tuntuvat syntyneen jollain loogisesti selittämättömällä tavalla, kuin jonkin taivaankappaleiden sattumanvaraisen konfiguraation seurauksesta samaan projektiin päätyneiden lahjakkuuksien tuloksena: lisäksi se kuuluu niihin virallisten filmikaanonien ja -historioiden unohtamiin yksinäisiin ihmeisiin, jollaisten kohtaaminen aina muistuttaa elokuvahistorian loputtomasta aarreaitasta ja vahvistaa uskoa joskus turhauttavankin kaivelun takana lymyäviin odottamattomiin palkintoihin.
Suuri yleisö tuntee ranskalaisille vanhemmille Lontoossa vuonna 1925 syntyneen John Guillerminin lähinnä hänen 1970-luvun suurelokuvistaan The Towering Inferno (1974) ja King Kong (1976), ja sotaelokuvien tuntijat saattavat muistaa myös toiseen maailmansotaan sijoittuvat elokuvat I Was Monty’s Double (1958), The Blue Max (1966) sekä aldrichmaisen kyynisen The Bridge at Remagen (1969); muita tunnettuja töitä ovat monien parhaana Tarzan-elokuvana pitämä, poikkeuksellisen kovaksikeitetty Tarzan’s Greatest Adventure (1959) sekä Peter Ustinovin johtaman tähtikaartin miehittämä Agatha Christie -sovitus Death on the Nile (1978). Mutta – ja tämä on muodostunut jo kliseeksi siinä vähäisessä määrässä kirjoittelua, jota Rapturesta on sen vuonna 2011 tapahtuneen uudelleenjulkaisun jälkeen ilmestynyt – mikään näistä hienoista elokuvista ei ensi silmäyksellä anna pienintäkään vihjettä tästä Guillerminin filmografian keskellä lähes 50 vuotta uudelleenlöytämistään hiljaa odottaneesta, jonnekin Jack Claytonin, Ingmar Bergmanin ja Ranskan uuden aallon lapsuustutkielmien ja kasvukertomusten väliin sijoittuvasta mustasta helmestä. Vaikka Guillerminin kaikkiaan 36 elokuvaa käsittävä, kokonaisuutena huonosti tunnettu filmografia ei suinkaan rajoitu tyylillisesti vain toiminta- ja sotaspektaakkeleihin, hänen maineensa perustuu lähes yksinomaan niihin, mikä lienee osaltaan myötävaikuttanut Rapturen unholaan vaipumiseen.
John Guillerminin maine on nimittäin (hieman vaikkapa Richard Fleischerin tavoin) kärsinyt jokseenkin kohtuuttomasti siitä holtittoman auteurismin ja markkinatalouden lakien yhdessä synnyttämästä myytistä, jonka mukaan ohjaajat voidaan jakaa karkeasti “inspiroituneisiin taiteilijoihin” ja “näkemyksettömiin maakareihin”: On miltei mahdotonta löytää Guillerminia koskevaa tekstiä jossa ei mainittaisi jotain muunnelmaa kliseestä “persoonaton käsityöläinen”. Yhtä harhaanjohtavaa olisi kuitenkin väittää, että intiimi ja “taiteellinen” Rapture olisi syntynyt jotenkin erityisesti ohjaajan henkilökohtaisesta aloitteesta ja edustaisi näin hänen todellisia pyrkimyksiään vastapainoksi kassamagneeteille: Päinvastoin, aivan yhtä lailla tilaustyönä se on paremminkin todiste sekä hänen poikkeuksellisesta kyvystään hallita erilaisia genrejä että hänen tuotantonsa läpi johdonmukaisesti kulkevista teemoista ja persoonallisesta näkemyksestä. Ja vaikka jo pelkkä Rapture yksinään oikeuttaisi paikkaan elokuvahistoriassa, ottaessamme lisäksi lukuun yllämainitut suurelokuvat, sellaiset ekonomiset b-roiskaisut kuin loseymainen itälontoolais-noir Never Let Go (1960) ja paranoiajännäri Operation Diplomat (1953) sekä hienovaraisen monisävyiset genrettömät teokset kuten The Crowded Day (1954) ja Peter Sellersin tähdittämä Waltz of the Toreadors (1962) – kaikki samalla varmuudella ja näkemyksellä ohjattuja – ei nähdäkseni ole liioiteltua puhua yksinkertaisesti ylenkatsotusta mestariohjaajasta, eikä sen toteamiseen tosiaan tarvita mitään keinotekoisia “visionääri/käsityöläinen” tai “taide/viihde” -tyyppisiä vastakkainasetteluja…
Rapturen liikkeellepanijana oli itse asiassa 1950-luvun puolivälissä tilapäisesti eurooppalaistunut Foxin tuottajamoguli Darryl F. Zanuck, joka oli Ranskassa asuessaan ensinnäkin hankkinut elokuvaoikeudet melko tuntemattoman brittikirjailija Phyllis Hastingsin kirjaan “Rapture in My Rags” (1954), ja toisekseen tehnyt sopimuksen Serge Bourguignonin Les Dimanches de ville d’Avray (engl. Sundays and Cybele, 1962) -elokuvassa näkemänsä lahjakkaan lapsinäyttelijän Patricia Gozzin kanssa; varsinaiseksi tuottajaksi saatiin Zanuckin useasti työllistämä ranskalainen Christian Ferry, joka tuli myöhemminkin työskentelemään Guillerminin kanssa. Lisäksi produktioon kiinnitettiin todellinen kansainvälinen tähtiketju: Ingmar Bergmanin luottonäyttelijä Gunnel Lindblom, jenkit Dean Stockwell ja Melvyn Douglas, William Wylerin The Collectorilla Oscar-ehdokkaana ollut kanadalainen käsikirjoittaja Stanley Mann (joka muutti Hastingsin kirjan loppua huomattavasti elokuvaa paremmin palvelevaan suuntaan), sekä Ranskan ehkä suurin elokuvasäveltäjä Georges Delerue, jonka kaihoava teema kuuluu varmasti hänen töidensä kuolemattomimpaan kärkeen (aivan sinne Godardin Le Mépris’n ja Truffaut’n La Peau doucen rinnalle).
Juoneltaan Rapture on verrattain yksinkertainen kolmio-/melodraama: murrosikäinen Agnès (Gozzi) elää leskeytyneen, tuomarinvirasta eläköityneen ja erakoituneen isänsä (Douglas) ankarassa holhouksessa Bretagnen rannikolla, seuranaan vain lokit, nukkensa ja taloudenhoitaja Karen (Lindblom). Pienestä pitäen outona ja eristyksissä pidetty Agnès juttelee nukelleen ja haaveilee linnunpelätin rakentamisesta, minkä tytön oikkuihin kärsimättömästi suhtautuva isä ehdottomasti kieltää. Karenin avulla Agnès saa kuitenkin isän taivuteltua ja rakentaa tämän vanhasta hääpuvusta itselleen rakkaudella uuden kumppanin. Draama käynnistyy, kun talolle saapuu myrskyn turvin poliisia (mahdollisesti syyttömänä) pakeneva merimies Joseph (Dean Stockwell), joka herättää omanlaisensa kiinnostuksen sekä moraalifilosofisia pamfletteja monistuskoneella tahkoavassa tuomarissa, miehiinmenevässä Karenissa että tytöstä naiseksi heräilevässä Agnèsissa: Viimeksi mainittu omii Josephin välittömästi itselleen, koska autistisella logiikallaan tulkitsee tämän olevan hänen samassa myrskyssä hajonneen variksenpelättinsä inkarnaatio, ja nämä kilpailevat jännitteet yhdessä isän tyttäreensä kohdistaman omistushalun kanssa (rakkauden kaipuuta sekin) kehittyvät ennen pitkää murtumispisteeseen. Elokuva saa suuren osan käyttövoimastaan ristiriidasta Agnèsin yhtäältä naiivin viattomuuden ja toisaalta heräävän sukupuolisuuden välillä (seikka johon myös isä suhtautuu äärimmäisen kahtiajakoisesti, yhtäältä toruen tyttöä lapsellisuudesta tuhoamalla tämän nuken, toisaalta raivostuen heti kun tyttö alkaa osoittaa aikuistumisen ja itsenäistymisen merkkejä) ja erityisesti nuoren Patricia Gozzin näyttelijäsuorituksesta, joka on pidäkkeettömässä heittäytymisessään aivan poikkeuksellinen, ruumiillistaen hämmästyttävästi Agnèsin viattomuuden ja epätoivon sekaisen elämäntunteen, jota Deleruen pakahduttava musiikki ja Marcel Grignonin mustavalkoisen CinemaScopen taltioimat luonnonvoimat peilaavat.
Tällainen melankolinen, usein peräti traaginen tai fatalistinen sävy on itse asiassa Guillerminin tuotannolle tyypillinen – Mike Sutton on nimittänyt sitä hänen “tuhoontuomitun romanssin tajukseen” (mikä vahinko ettei hän ole koskaan filmannut Simenonia!) – eikä Rapture näennäisestä poikkeavuudestaan huolimatta olekaan hänen elokuviensa joukossa aivan niin outo lintu kuin miltä aluksi vaikuttaa. Päinvastoin: Mitä enemmän hänen filmografiaansa tuntee (olen itse onnistunut näkemään siitä noin kaksi kolmasosaa), sitä ilmeisemmäksi käy että Rapture on paitsi sen parhaimmistoa, myös eräänlainen keskusteos ja avain hänen huippukautensa parhaisiin elokuviin. (Se on myös ohjaajan itsensä lempilapsi – hän itse otti yhteyttä Twilight Time -yhtiön tuottajiin kuultuaan heidän unohdettujen elokuvien julkaisusarjastaan.) Niiden toistuvia elementtejä ovat: Epätoivoinen pako tai pyrkimys, usein yhdistyneenä tiettyyn auktoriteetinvastaiseen individualismiin; idealisoitu romanttinen tai toverillinen rakkaus; sekä henkilöiden välisiä suhteita ja toimintaa määrittävät sosiaaliset rakenteet (yhteiskuntaluokka, etninen ryhmä, syntyperä, ikä). Rapturessakin voimakkaasti läsnäolevia muodollisia ominaispiirteitä puolestaan ovat dokumentaristina aloittaneen ohjaajan mieltymys lokaatiokuvauksiin; luonteva taju kameran ja henkilöiden asettelusta suhteessa tilaan ja toisiinsa (seikka jonka jopa monet hänen elokuviinsa muuten nuivasti suhtautuvat ovat tunnustaneet: Rapturenkin kuvakerronta on paikoin liki mykkäkauden tasoa); liikkuvan (usein lentävän) kameran ilmaisuvoimainen käyttö; sekä kerronnan sävyjen hallittu muuntelu laajalla skaalalla (tästä esimerkkeinä kts. erityisesti King Kong, Waltz of the Toreadors ja The Crowded Day).
Alkuteoksena toimineen romaanin nimi on lainattu Walter de la Maren runosta The Scarecrow (1945), jonka kertojana toimiva variksenpelätti kuvailee, kuinka kevään tullen “some rapture in my rags awakes“: Sana “rapture” tarkoittaa tässä kirjaimellisesti inspiraatiota, innostusta tai hurmiota – sanalla sanoen, sitä elinvoimaa, joka Dylan Thomasin mukaan “through the green fuse drives the flower / drives my green age” (elokuvan ranskalainen käännösnimi on muuten La fleur de l’âge…), ja joka ylitsevuotavana voi ajaa ihmisen niin suuriin kuin epätoivoisiinkin tekoihin. Romanssin sisältävän elokuvan otsikkona sana herättää toki mielleyhtymiä maallisempiinkin merkityskenttiin, ja brittiläisellä kommenttiraidalla elokuvahistorioitsija Julie Kirgo arveleekin että lyhennetyn nimen tarkoitus olisi ollut luoda vaikutelma “ruotsalaisesta elokuvasta” – tämä motiivi on taatusti ollut ainakin älyvapaan ja täysin epäsopivan suomalaisen käännösnimen Hyväily keksijällä! Mutta tosiasiassa tuo alkuperäinen pitkä nimi kuulostaa asiayhteydestään irrotettuna paljon suttuisemmalta, kun taas yhteen sanaan typistetty otsikko sallii abstraktisuudessaan vapaampia assosiaatioita, jotka rikastavat elokuvan tulkintaa. Yhdistyessään toistuviin kuviin lintuparvista ja Agnèsin kieppumisesta kallioilla kurottaen kätensä kohti taivasta (puhumattakaan ristiinnaulittua muistuttavan variksenpelätin hahmosta – aivan elokuvan alussa myös Agnès nähdään makaamassa perunapellolla kädet sivuilla levällään) on vaikea olla lukematta elokuvan nimeä viittauksena ylöstempaukseen, kristillisen eskatologian mukaiseen lopunaikojen tapahtumaan jossa uskovat kirjaimellisesti tempaistaan pois pahasta maailmasta kohtaamaan pelastajansa yläilmoissa.
Juuri pakeneminen ja vapauden kaipuuta symboloiva lentäminen ovat Rapturen keskeisinä kerronnallisina ja visuaalisina motiiveina, heti ensimmäisistä kuvista lähtien. Toistuvien ilmakuvien ja lintuparvien lisäksi elokuva sisältää puolen tusinaa keskeistä kohtausta joissa toinen tai molemmat päähenkilöistä pakenevat jostain tai johonkin, yleensä kuin henkensä edestä juosten: Jo alkutekstien aikana nähtävässä lyhyessä prologissa siskonsa häihin kyydittävä Agnès katsoo vakavana auton ikkunasta taivaalle kuin lentoon kaipaava lintu häkissä. Välittömästi ensimmäisessä varsinaisessa kohtauksessa irstailevan teinipojan ahdistelema Agnès säntää hääjuhlista kadulle niin paniikissa että on jäädä auton alle; Joseph puolestaan juoksee pakoon kaatuneesta vankienkuljetusautosta ja päätyy Agnèsin perheen tilalle; eikä aikaakaan kun heidän välilleen viriävä epäsovinnainen romanssi pakottaa parin pakenemaan ensin kaupunkiin – ja pian olosuhteiden pakottamina takaisin maalle. Lopulta kaikki kulminoituu elokuvan väistämättömässä (ja kuten sanottua, alkuperäisen kirjan aivan erilaisesta lopusta elokuvan ja Guillerminin tyyliin huomattavasti paremmin istuvaksi sovitetussa) finaalissa, lentävällä kameralla kuvatussa viimeisessä juoksussa, jossa kertautuvat alussa esiintyneet motiivit: Taivaalla kaartelevat linnut, rantakallioihin murtuvat aallot, variksenpelätin “ristiinnaulittu” hahmo, särkynyt nukke. Kameran kohotessa näiden kuvien ääreltä Deleruen jousten siivittämänä viimeisen kerran ilmaan, todistamme John Guillerminin huippukauden suurteoksia kohottavaa traagista visiota kenties puhtaimmillaan – ja niinpä nämä hänen harvinaisessa haastattelussa lausumansa sanat eräästä huomattavasti tunnetummasta elokuvastaan sopivatkin aivan yhtä hyvin kuvaamaan hänen unohtunutta ja uudelleenlöydettyä mestariteostaan: “It’s a romantic, Gothic love story… It’s so classic: a doomed love story. It has overtones of the truth about society but it’s also terribly tender, very vulnerable, utterly simplistic – which is the way I work. To me it was a very personal little film. I’m very pleased I was given a chance to make it.”
H.T. Nuotio on katsonut elokuvia aktiivisesti vuodesta 2009 ja kirjoittanut niistä syksystä 2014 lähtien sivustollaan Pimeässä Vietetty Aika.