Maa: Saudi-Arabia
Genre: draama
Ohjaus: Haifaa Al-Mansour
Käsikirjoitus: Haifaa Al-Mansour
Kuvaus: Lutz Reitemeier
Leikkaus: Andreas Wodraschke
Sävellys: Max Richter
Näyttelijät: Waad Mohammed, Reem Abdullah, Abdulrahman al-Guhani
Pidin nelisen vuotta sitten ilmestynyttä Grönlannin ensimmäistä elokuvaa mielenkiintoisena tapauksena, mutta Nuummioqin olemassaolo on todellisuudessa vain leikisti kiinnostavaa. Wadjda on jotain aivan muuta. Se on ensimmäinen kokonaan Saudi-Arabiassa kuvattu pitkä fiktioelokuva, ja sen on ohjannut nainen, Haifaa al Mansour.
Nainen kun on, al Mansourin oli ohjattava ulko-otoksia pakettiautosta käsin puhelimella. Elokuva on kaikkea muuta kuin pelkkä debyytti yhdellä saralla, se on hieno tiivistelmä kritiikinkipeistä aiheista saudi-kulttuurissa.
Elokuvateatterit vapautettiin vuosikymmeniä kestäneestä pannasta vuonna 2005, jonka jälkeen saudi-elokuvia on tehty tusinan verran. Ensimmäisenä dokumenttielokuva 500km cinema, joka kertoi saudilaisesta leffafriikistä, jonka oli käytävä läpi passinhakuprosessi ja puolentuhannen kilometrin matka Bahrainiin päästäkseen elokuviin.
Teatterit olivat kiellettyjä uskonnonvastaisina, joten voiko muuta kuin kulttuuri- ja yhteiskuntakriittistä elokuvaa Wadjalta odottaakaan. Elokuvassa kuvataan paljon naisen asemaa ja islamin merkitystä, mutta eivät ne ole sen itseisarvo.
Meille pohjoismaisille elokuva tarjoaa kurkistuksen tuohon tuntemattomaan, hieman pelottavaankin maahan, jossa tuomitaan homot ja kristityt kuolemaan, ristiinnaulitaan ja hakataan raajoja irti varkailta. Edelleen.
Tiukan kurin ja uskonnollisen kiihkon lisäksi naisen asema on todella heikko. Naisten on aina peitettävä itsensä miesten katseilta, eikä muiden miesten kuin holhoojan kanssa saa näyttäytyä missään.
Wadjda on pieni tyttö, joka haluaa polkupyörän. Naiset eivät saa ajaa Saudi-Arabiassa pyörää sen enempää kuin autoakaan, mutta Wadjdan tahto on murtumaton. Hän on tavallinen koulutyttö, joka koulun jälkeen hengailee lähistöllä asuvan pojan kanssa paljain kasvoin kun muut ei näe. Samalla hän voi ihailla pojan fillaria, ehkä jopa kokeilla sitä.
Perinteisestä asemastaan pitävät huolen myös naiset itse. Vaikka nuoret tytöt kapinoivat kuuntelemalla c-kasettejaan, lakkaamalla varpaankynsiään tai ehkä jopa punomalla ystävyysrannekkeita, vanhemmiten hekin kääntyvät uhmaansa vastaan ja paasaavat auktoriteetin tai holhoojan roolissa nuoremmilleen.
Lyhyt katsaus muiden päähenkilöiden elämän sisältöön – Wadjdan äiti on näyttävän näköinen nuori vaimo, mutta elokuvassa hänen suurin dilemmansa on iltapuvun valinta. Tässä ero jenniferanistonilaisiin elokuviin; hänen on taisteltava miehensä huomiosta, sillä Saudeissa mies voi koska vain naida nipun lisävaimoja. Vanhan akan on siinä tilanteessa vain pidettävä turpansa kiinni ja hyväksyttävä asia.
Äiti on ymmärrettävästi huolissaan viehätysvoimastaan, oli hän kuinka hyvä vaimo ja äiti tahansa. Hänestä paljastuu toisaalta juoruja rakastava kylän nainen ja lapsensa naittamisesta vitsaileva vaimo, mutta ystävän keimaillessa miesten läheisyydessä huumorintaju loppuu täysin.
Haifaa al Mansourin kuvaamassa Saudi-Arabiassa on paljon samaa kuin meidän kulttuurissamme, sen ollen siltikin jotain aivan muuta. Tämä kurkistus on arvokas oppitunti meille, mutta tottakai huomattavasti arvokkaampi heille itselleen. Eikä elokuva ole missään nimessä pelkkä vakavaotsainen kulttuurikatsaus. Siinä on nuoruuden lämpöä ja huolettomuutta, huumoria ja toivoa.
Elokuvan hyvä sanoma on luonnollisesti poikinut vihaa ohjaajan niskoille, mutta liekö sattumaa, että huhtikuusta lähtien naiset ovat saaneet ajaa Saudi-Arabiassa pyörällä. Erittäin rajoitetusti tosin, täydessä abayassa ja miehen seurassa, eikä paradoksaalisesti missään nimessä kulkuneuvona käytettynä. Siinä sitä vallankumousta tehdään pienin polkasuin.
Elokuva esitetään tässä kuussa Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -festareilla.