Tunnetaan myös nimellä: Destricted
Maa: Ranska, Yhdysvallat, Iso-Britannia
Genre: Lyhytelokuva, porno, kokeellinen
Ohjaus: Gaspar Noé
Näyttelijät: Manuel Ferrara, Shirin Barthel, Richard Blandel, Katsuni
We Fuck Alone on Gaspar Noén ohjaama lyhytelokuva ja toimii osana Destricted (2006) -nimisessä lyhytelokuvakokoelmassa. Destricted sisältää We Fuck Alonen lisäksi kuuden muun eri ohjaajan lyhytelokuvat, jotka kukin omalla tavallaan käsittelevät seksuaalisuutta ja pornografiaa.
Aloitan superlatiivein: Gaspar Noén lisäksi on tuskin yhtäkään toista nykyohjaajaa, joka kykenee sisällyttämään elokuviensa muotoon niin paljon voimaa, että pelkästään se itsessään riittää elokuvien sisällöksi. Jokaisessa elokuvassaan Noé on kyennyt tulkitsemaan elokuvansa aihealueita ja rakentanut kerrontatapansa sen mukaiseksi. Erityisesti Irréversiblessa ja Enter the Voidissa kamera ei ole vain tarkkailija, vaan elävä olento, joka kimpoilee tilojen sisässä ja tuntuu heijastelevan itseään tarkkailemiensa kohteiden kautta.
Irréversiblessa tuntuukin usein, että tarkkailtavat kohteet valitsee kuvaajan tai ohjaajan sijasta itse kamera – kuvaajan tai ohjaajan olemassaoloa ei voi edes kuvitella Noén elokuvia katsoessa. Sen takia We Fuck Alonessa onkin hämmentävää, miten Noén fyysisestikin hyvin vapaasti liikkuva kamera pysyy tilallisesti jopa melkein pakotetusti paikoillaan. We Fuck Alonessa katsojalle ei anneta lentävää kameraa, joka kykenee syöksymään ikkunasta Irréversiblen tapaan, vaan kamera on tarkkailijana hahmojensa seurassa alisteinen seksuaaliselle vietille. Tällä tulkinnalla We Fuck Alone tuntuu kuvauksellisesti Irréversiblen ja Enter the voidin välimuodolta; Irréversiblessa kameran olemusta ei sinänsä ole määritelty, vaan pursuavan vihan seuraaminen jätettiin (varsin vapauttavasti) itselleen katsojalle, ja Enter the Voidissa kamera ja katsoja ovat yhtä kuin omien kuolevien aivojensa sisuksiin syöksyvä päähenkilö.
We Fuck Alone selittää nimensä puolesta kaiken elokuvan asetelmasta ja lähtökohdista. Erillisissä huoneissa ovat masturboiva tyttö ja masturboiva poika. Samaan aikaan televisiosta tulee pimeää ja lähes snuffmaisen uhkaavaa pornoa. Tytön seksileluna toimii pehmolelu, pojalla pumpattava barbara ja myöhemmin tämän lisäksi pistooli. Asetelma pysyy samana läpi elokuvan. Kamera eläytyy tarkkailtavien kohteidensa mukana. Läpi elokuvan tiuhaan välkkyvä kuva saa katsojan uppoamaan hahmojen mukana siihen primitiiviseen ja solipsistiseen tilaan, joka on vallannut elokuvan hahmot. Mitään sielullista samaistumista ei katsojan tai hahmojen välillä tapahdu, kuten ei myöskään pornoa seuraavien onanoijien välillä. Lähimpänä ollaan ehkä vietteihinsä sotkeentunutta eläintä, joka ei tunne tai välitä enää muusta kuin omista sen hetkisistä haluistaan.
Välkkyvän kuvan lisäksi läpi elokuvan katsoja kuulee koneenomaista hengitystä, joka peittää alleen etäisesti kuuluvan lapsen itkun ja kehtolaulumaisen sävelmän. Kokonaisuus on paitsi ahdistava, myös yhä aggressiivisemmin introvertimpi. Katsoja voi kuulla hahmojen mukana ulkoisen, vastuullisempaa ja sosiaalisempaa olentoa kutsuvan maailman, jonka hän omien primitiivisten viettiensä kautta menettää. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen kannanotto vaan enemmänkin hahmojen olosuhteita värittävä tekijä. Ratkaisua tai ulospääsyä ei Noén elokuvissa juuri ole.
Seksuaaliset roolit väritetään elokuvassa sinänsä tarkkaan, mutta sukupuolieroihin liittyvää tutkielmaa ei viedä kovin pitkälle. Tyttö edustaa alusta asti leikittelevää lasta, joka viattomalla tavalla tuntuu yksiselitteisen harmonisesti nauttivan omasta leikistään. Mieshahmoa väritetään pidemmälle. Hänestä on luotu narkkarimainen hullu, joka hyvin epäkiinnostuneena aloittaa onanoinnin ja kiihottuessaan muuttuu impotenttisessa pyörimisessään aggressiiviseksi alistajaksi. Lopulta tyttö jätetäänkin koko elokuvassa syrjemmälle. Mies jää kamppailemaan pumpattavan barbaransa kanssa, kunnes hän lopulta saavuttaa yhdessä pornoelokuvassa esiintyvän miehen kanssa orgasmin.
Elokuvan stabiilinomaiset olosuhteet jäävät temaattisesti hyvin pienimuotoiseksi, mutta elokuvan täyteläinen muoto tuntuu vaativan jotain näin vähäeleisen kannattelevaa: kumpikin hahmo käyttää seksikumppaninaan objektia – jotain ei-inhimillistä, jotain jolla me redusoimme seksuaalisen vastakumppanimme pelkästään omien halujemme tyydyttäjäksi. Temaattisena rakenteena kyseessä ei ole kovinkaan rikas tai älyllisesti uutta tarjoava, mutta Noén esitysmuodon avulla tämä kaikki tuodaan ahdistavan elävästi katsojan eteen. Tytön fantasianomainen todellisuus ja miehen raadollisen kyllästynyt fyysisen orgasmin haku vain toimiva lähtöasetelmina, joilla lopulta saavutetaan biologinen täyttymys. Siinä kaikki. Lopulta pornoelokuvankin hahmot irtaantuvat toisistaan, nainen asettuu polvilleen, mies laukeaa tämän kasvoille ja pimentää perseellään kameran kuvan.
