Whiplash (2014)

Whiplashin ohjaaja ja käsikirjoittaja Damien Chazelle on – lieventävänä seikkana vain kirjoittajana – vastuussa eräästä vuoden 2013 typerimmistä trillereistä. Vaikkei maanläheisempi Whiplash ole yhtä korni kuin Grand Piano, siinä on paljon samaa. On outoa, kuinka lähellä ne ovat toisiaan myös visuaalisesti, vaikka Grand Pianon on ohjannut pidemmän uran tehnyt espanjalainen Eugenio Mira ja Whiplash on Chazellen toinen kokopitkä (ensimmäinen noteerattu), eivätkä elokuvat jaa kuin kirjoittajan.

whiplash-juliste

Maa: Yhdysvallat; Genre: Trilleri; Ohjaus: Damien Chazelle; Käsikirjoitus: Damien Chazelle; Kuvaus: Sharone Meir; Sävellys: Justin Hurwitz; Leikkaus: Tom Cross; Näyttelijät: Miles Teller, J.K. Simmons, Melissa Benoist

Koen aiheelliseksi käydä läpi myös Grand Pianoa.

Grand Pianossa nuoren pianistin omapäinen opettaja on kuollut. Pianisti, sukupolvensa hukattu lupaus, saapuu jäähyväiskonserttiin soittamaan oppimestarinsa pianolla opettajansa konserton. Kynnys on korkea, sillä sen esittämisessä hän epäonnistui pari vuotta sitten niin pahasti, että samalla rikkoutui ura ja suhde mestariin. Korvanapin kautta pianisti kuulee, kuinka katsomon pimeydessä on mies järeän tarkkuuskiväärin kanssa. Soita yksikin nuotti väärin, ja kuolet; hälytä apua, niin sinä ja vaimosi kuolette. Motiiviksi hullu fani ilmoittaa yllyttävänsä pianistin soittamaan elämänsä konsertin. Eivät asiat loppujen lopuksi ole näin yksiselitteisiä, mutta teen palveluksen, jos lukija jää kuvittelemaan Grand Pianon pysyvän kirkkaana nietzscheläisenä sparrauksena. (Pidätän oikeuden tehdä Shyamalanit.)

Grand Piano on hitchcockilainen yhteen paikkaan sidottu trilleri, tarkemmin Hitchcockia Brian De Palman lävitse, mutta De Palma on mestari ja osaa korottaa valveuneksi todellisuuden. Sen myötä hänen parhaimpien elokuviensa – taisuosikkieni: Dressed to Kill, Blowout, Body Double – älyvapaita, alluusioista koottuja ja Hitchcockiin päin kumartavia tarinoita ei jaksa miettiä kokonaisuudesta irrotettuina. Grand Piano sen sijaan ajaa kenet tahansa kotisohvan script doctoriksi.

Whiplashin pääosassa on Andrew-niminen nuori jazz-rumpali, joka opiskelee maan parhaassa musiikkikoulussa ensimmäistä vuotta. Jälleen päähahmo on lapsekkaasti ihan huippu tai hänellä on valjastamatonta potentiaalia olla huippu, mutta matka huipulle ei ole helppo. Tummalla puulla sisustettu koulu on puoliekspressionisesti valaistu luola, vaikka hyvän valaistuksen luulisi auttavan nuottien lukemisessa. Koska kuvakerronta lainaa Darren Aronofskylta (tuntuma on silti enemmän Sam Raimin Pimeyden armeijaa: kun Ash rakentaa itselleen rautahanskan), Andrew’n limsatölkin ostaminenkin on hajotettu sarjaksi nopeita erikoislähikuvia. Luontevammalta jo näyttää, kun musiikkikohtaukset hajotetaan erikoislähikuviin nuoteista, soittimista, huitovista raajoista, hiki- ja veripisaroista, tykyttävistä suonista.

Koulun häijyin tyyppi on opettaja Fletcher (J. K. Simmons), tämän tarinan tarkkuuskiväärimies, nietzscheläinen tohtori Caligari ja kuin politiikan pedagogiaan vaihtanut Malcolm Tucker. Maneereiltaan Simmons esittää roolin, josta hänet parhaiten tunnetaan: Kylmän ringin arjalainen Vern Schillinger. Rotuviha on jäänyt pois, joskin hän homottelee ja sanallisesti emaskuloi miesoppilaita. Kielenkäyttönsä, asemansa ja kontaktiensa vuoksi Flecher on pelätty ja rakastettu, niin kuin tällaisten hahmojen kuuluu olla, ja hän kokoaa koulun oppilaista bändiä kilpailemaan muiden bändien kanssa.

Fletcher on alfauros, jonka alaraja on perfektionismi. Hän käyttäytyy kuin Full Metal Jacketin drill instructor, mutta hänen retoriikassaan ei aina ole autenttisuutta ja vielä harvemmin Politiikan nappulan – 2000-luvun hauskimman komediasarjan – Tuckerin todellista, telovaa mielikuvitusta (Tucker naisministerin ilmeestä: “A face like Dot Cotton licking piss off a nettle.”). Se näkyy hyvin kohtauksessa, jossa Andrew (märkäkorvainen muusikko) ja Fletcher (kaiken kokenut opettaja) huutavat kilpaa. Kun he karjuvat samankaltaisin rivoin sanankääntein, siinä havahtuu, kuinka Fletcher on läpi elokuvan käyttänyt käsikirjoittajan 80-luvun sukupolven kieltä.

Vain mustaan pukeutuva Simmons on kuitenkin tehty tällaiseen Freddy Kruegerin, tuomari Holdenin, Steve Jobsin tai Jouko Turkan rooliin, ja siksi hän karismallaan ylittää repliikkien pikkunäppäryydestä johtuvat ongelmat. Kun hän napauttaa jollekin, että painu Mini-Me vittuun (vuonna 2014), siinä ei taustalla kuulu yläfemmoja Judd Apatowille läpsivän Seth Rogenin röhönauru tai Jone Nikulan meitä yhä vainoava itsetyytyväisyys, kun hän pääsi latomaan tuotantotiimin sorvaamia herjoja jollekin televisioon eksyneelle holhouksenalaiselle. Kuin hyvässä rockissa, sanoihin ei kiinnitä huomiota.

Whiplash-3

Andrew on valmis kärsimään päästäkseen Fletcherin jazz-bändiin. Tuska on koulitsija. Visuaalinen motiivi on, että vasta kun Andrew’n kädet vuotavat verta rumpujen päälle, rummutus muuttuu verilahjan myötä taiteeksi. Silloin Fletcher alkaa myös hokea hyväksyvästi yes Yes YESIA. Treenien aikana Andrew upottaa kouriaan jääveteen ja avaa laastaripaketteja kuvasarjoissa, jotka 90-luvun aronofskymaisesti on leikattu niin nopeiksi, että niistä saa piiskaniskuvamman.

Hän on täysin Fletcherin psykologisten pelien armoilla, ja nämä pelit ovat hajottamista ja hallitsemista. Ne yllättävät siinä kuinka omistautunut Fletcher on ajatukselle, että hänen roolinsa on tulikastein luoda uusi Charlie Parker. Jalo päämäärä oikeuttaa hänelle melkein kaiken. Tarinaan saadaan yllättäviä ja jännittäviä hetkiä, kun siitä tehdään yhtä pitkää Idolsin esikarsintaa. Fletcher voi kehua oppilasta vain siksi, että paisunut itsetunto on mukavampi puhkaista; ja hän voi haukkua olemattomista virheistä testatakseen, kestääkö oppilaan kantti; ja hän voi manipuloida oppilaita toistensa kimppuun ja kilpailemaan hänen suosiostaan. Loppujen lopuksi varsin nyanssiton kuvio, jos sitä vertaa vaikka Michael Haneken psykoseksuaaliseen Pianonopettajaan.

Koulun ja musiikkiskenen ulkopuolella Andrew ihastuu elokuvateatterin myyjätyttöön. He tapaavat toisiaan treffeillä ruoan merkeissä. Elokuvan elliptisen taikuuden myötä heistä tulee pariskunta, nähtävästi kohtausten välissä heidän suhteelleen löytyy syy muodostua. Tyttö, jonka nimeä en edes mainitse, ei ole koskaan kuin pelkkä juonitekninen hybris-mittari, joka ilmaisee Andrew’n kehittymistä kusipääksi. Rohkeuden pyytää tytön ulos Andrew saa, kun Fletcher kehuu hänen kykyjään rumpalina; Andrew jättää tytön, kun Fletcherin kehujen myötä hän alkaa uskoa, että hänessä on potentiaalia tähdeksi ja tähden on omistauduttava taiteelle. Tämä tuodaan esiin elokuvan trailerissa, eikä traileri ihme kyllä anna elokuvasta liian mekaanista kuvaa redusoimalla kohtaukset tytön kanssa yksinkertaisiksi ennen/jälkeen-virstanpylväiksi Andrew’n kehityskaaressa.

Samanlainen juonitekninen mittari on toinen harva koulu- ja musiikkimaailman ulkopuolinen kohtaus, väittely illallisella. Taiteellisten pyrkimystensä vuoksi ahtaalle ja siilipuolustukseen ajautunut Andrew alkaa vähätellä saman pöydän nuorten urheilusaavutuksia. Siinä hän jo elää tulevaisuutta legendaarisena muusikkona, mikä on kyllä osuva näkemys suuruudenhulluudesta.

Andrew’ta esittävä Miles Teller on pahuksen hyvä, mutta hänet on tuomittu jäämään räikeämmän Simmonsin varjoon, niin kuin Yön ritarissa Batman Jokerin. Hän ei ole tarpeeksi komea ollakseen transsendentaalinen filmitähti, joten hänen on pakko osata näytellä. Hän on kameleonttimainen jokamies: Tilanteen tullen hän taipuu luuseriksi, taipuu voittajaksi. Hänen lävitseen on helppo kokea. Turhautunut ilme on näkemisen arvoinen, kun Fletcher kerta toisensa jälkeen vetää tuolin hänen altaan.

Whiplash-2719.cr2

Whiplashin finaali on opettajan ja oppilaan välinen macho kaksintaistelu, jossa musiikki on valittu kamppailulaji, mutta senkin olet jo varmaan pääsi sisällä kertaalleen käsikirjoittanut, ohjannut, leikannut, kuvannut, tuottanut, levittänyt. Yksi hakkaa rumpuja, ja toinen huitoo kapellimestarina käsiään. Katseita vaihdellaan; voimatasapainoa käännellään katsein ja soiton intensiteetillä. Ollaan ekstaattisena ja äärirajoilla. Vaikea on sanoa ei, vaikka kohtaus ei olekaan Whiplashin ensimmäinen siinä nähtävien audiovisuaalisten tehokeinojen liikekannallepano. (Palatakseni Grand Pianoon. Jos soittotapahtuma paljastuisi kulissiksi vuosisadan nerokkaimmalle ryöstölle, eli tehtäisiin kolmannet Die Hardit, oltaisiin lähellä Grand Pianoa.)

Paremmin asiasta tietävät ovat naureskelleet jo tarpeeksi sille, kuinka Grand Pianon tekijät eivät tunnu tietävän mitään siinä kuvatusta miljööstä. Ehkä ulkoa sisäänpäin katsominen on krooninen vaiva? Puhuvatko esimerkiksi nuoret jazz-muusikot alati Charlie Parkerista? Vai olisiko tämä oletus, sillä käsikirjoittaja tietää Parkerin. Roolimalliksi otetun Parkerin kohtalo on nimittäinen klassisen kaksijakoinen, groteski/nova, ja siksi temaattisesti hedelmällinen: kuolla nuorena huumeisiin, mutta kuolla tähtenä. Kenties syy, miksi nämä tarinat ylipäätänsä sijoittuvat musiikin maailmaan on siinä, että mies kurittamassa instrumenttia – tekemässä jotain tietoisuutensa ja voimiensa äärirajoilla, ja samalla synnyttämässä itse toimilleen kiihkeän rytmin – on jo niin intensiivistä katseltavaa, että kohtaus ei muuta tarvitse? (Ja jos verrataan Grand Pianoa ja Whiplashia, elokuvaa paranee, kun asioita jätetään lisäämättä.)

Whiplash on elokuva, jonka näyttelijäsuoritukset ylentävät. En haluaisi olla nihkeä, mutta en kuolaa musiikkikohtausten perään kuin Tex Averyn susi, koska en koe niiden kuva- tai äänikerronnan olevan niin ainutlaatuista; ne ovat näyttäviä ja näyttäviä siten, että niiden ymmärtää olevan näyttäviä. Vertaa niitä esimerkiksi Barry Lyndonin kaksintaisteluita, joissa kiihkeys saavutetaan pysäyttämällä aika tai Isabelle Huppertin roolisuoritusta pianonopettajana, jonka ei tarvitse korottaa ääntänsä dominoidakseen vastustajansa ja jonka halveksiva ja murhaava mutta samaan aikaan viettelevä katse ei koskaan banalisoidu, menetä tehojaan. Whiplashin viimeinen näytös voisi olla mielenkiintoinen lyhytelokuva, koska siinä – kun Andrew joutuu katsomaan taaksepäin ja valmistautumaan viimeiseen koitokseen – kerrotaan oleellinen ilman toistoa ja ilman pelkoa toistosta: vaikea suhde opettajaan, tyttöön, musiikkiin.

Whiplashin pohjautuminen lyhytelokuvaan ei tullut yllätyksenä, vaikka en olekaan lyhytelokuvaa nähnyt. Ongelma on näet klassinen. Siinä, niin kuin Grand Pianossa, on hyvä ensimmäinen ja viimeinen näytös. Whiplashin ongelmat ovat käytännössä toisen näytöksen ongelmia. Mistä saada pituutta? No, vaikka tyttöystävästä, joka ei kasva uskottavaksi, itsenäiseksi roolihahmoksi; Fletcheristä piinaamassa oppilaita, vaikka Fletcheriä pitäisi käyttää kuin kauhuelokuvan hirviötä, koska raivotessaan hän on hirviö (kuvittele, jos Hartman olisi vielä Vietnamissa huutamassa Jokerin perään); pommiin nukkumisesta ja sovittuun tapaamiseen ryntäämisestä peräti kahdesti.


Tehdyt muutokset 29.8.2016: Tekstistä on korjattu muutama kirjoitusvirhe ja virkerakenne.

Share

Lisää luettavaa: