Yksi Lenzi yli paheenpesän – buona notte, Umberto

Umberto Lenzi syntyi maanantaina 8. kesäkuuta 1931 Massa Marittiman kaupungissa, Toscanan hallintoalueeseen kuuluvassa Grosseton maakunnassa. Hän opiskeli hetken lakia ennen hakeutumistaan Mussolinin aikana perustettuun Centro Sperimentale di Cinematografian elokuvakouluun, josta valmistui ohjaajaksi vuonna 1956. Opinahjosta päästyään Lenzi toimi elokuvakriitikkona, pyöritti filmikerhoja ja kirjoittipa salanimen turvin vuosien 1957–60 välillä myös läjän etsivä- ja seikkailuaiheisia tarinoita. 1958 hän ohjasi Kreikassa debyyttinsä, romanttisen komedian Mia Italida stin Ellada/Vacanze ad Atene, joka ei kuitenkaan saanut ensi-iltaa. Ensimmäisen krediittinsä Lenzi korjasi Kiinan sisällissotaan sijoittuneen anti-kommunistisen propagandapätkän Dam on the Yellow River (Apocalisse sul fiume giallo, 1960) apulaisohjaajana.

Vuotta myöhemmin näki päivänvalonsa Lenzin ensimmäinen virallinen elokuva, 1600–1700-lukujen taitteessa eläneestä merirosvo Mary Readista kertova ja Romano Filmin tuottama Merten tiikerikissa (Le avventure di Mary Read). Tätä seurasi vuosien 1962–65 välillä kaikkiaan 11 seikkailuelokuvaa, joiden aiheet vaihtelivat peplumista Katariina Suureen ja Zorroon kaihtamatta absurdejakaan valintoja, kuten mainitun naamarisankarin ja Maciste-voimamiehen kohtaamista rainassa Simson ja orjakuningatar (1963). Periodin filmeistä allekirjoittanut on nähnyt vaivaiset kolme kappaletta. Näistä muinaisin, Sloveniassa kuvattu The Triumph of Robin Hood (Il trionfo di Robin Hood, 1962), ei ollut aiheen ensimmäinen italo-versio tai tarjoa ylipäätään mitään persoonallista sukkahoususankarin kaanoniin. Mauton ja hajuton tusinafilmi voisi olla kenen hyvänsä ohjaama, ollen myös sikäli turha, ettei se onnistu edes poikamaisen rettelöinnin kustantaman viihdyttävyyden saralla pärjäämään esimerkiksi Errol Flynn  -klassikolle Robin Hoodin seikkailut.

Huomattavasti tyydyttävämpää jälkeä Lenzi tuotti Emilio Salgarin juttuihin perustuvassa (lapsuuttaan ysärillä viettäneiden mahdollisesti espanjalaisen piirrossarjan kautta tuntemassa) malesialaisen merkkarin tarinassa Sandokan the Great (Sandokan, la tigre di Mompracem, 1963). Sarjakuvamaisen leffan nimikko-osassa nähtiin peplumien sun muiden eeppisten fantasioiden tähtenä tutuksi tullut amerikkalainen kehonrakentaja Steve Reeves. Brittiläisiä siirtomaaherroja vastaan 1800-luvun Kaakkois-Aasiassa taistelevan Sandokanin seikkailuissa mielenkiinto pysyy yllä lukuisten hauskojen kohtausten ansiosta. Näihin luettakoon niin puukkotaistelu tiikerin kanssa (mikä on arvatenkin toteutettu leikkaamalla ristiin elävää petoa ja raitataljaan pukeutunutta näyttelijää), kiipeäminen puunlatvaan vihaista norsulaumaa karkuun kuin turbaania ja savuketta testaava apina, joka myös auttaa sankareita pakenemaan tyrmästä.

Tätäkin kiinnostavampia ovat viittaukset Lenzin kaukana tulevaisuudessa siintäviin kannibaalielokuviin: Viidakossa samoaminen, sen eläimistön kuvaaminen, kimppuun hyökkäävien pääkallonmetsästäjien heimo. Kohtaus jossa edelliset suorittavat rituaalimaista tanssia hameet ja apinamaiset naamiot yllään, on kuin suoraan Eaten Alive!sta. Lopun ruudinkäryinen räiske gatling gunilla puolestaan enteilee Kourallista dollareita ja Django – kostajaa. Filkka sai seuraavan vuoden syksyllä jatkoa: The Pirates of Malaysia (I pirati della Malesia) todistaa lähinnä sen, että ilmankin olisi pärjätty. Sandokan on heivannut edellisosassa valloittamansa brittiupseerin tyttären ties minne ja vokottelee nyt sulttaanin jälkikasvua. Muita Indiana Jones -viitteitä löytyy aina kaivostunneleista ja riippusilloista verenhimoiseen Kali-kulttiin. Gatling-tykkikin kaivetaan jälleen esille miestä niittämään.

1965 Lenzi siirtyi James Bondin poikiman eurospy-genren pariin. Suomalaisesta nimeämispolitiikasta paljon puhuva 008 miehemme Kairossa (A 008 operazione sterminio) esittelee meille ensimmäisen femiinisen Bond-karikatyyrin, agentti Nolla-Nolla-Kasin. Pääosin Egyptiin sijoittuvassa huumoripitoisessa seikkailupläjäyksessä 008 laittaa hynttyyt yhteen maskuliinisemman 606:n kanssa, taistellakseen kommunismia, veitsiä ampuvan hansikkaan omistavaa pahista ja monissa eri väreissä välkkyviä posliinipalloja vastaan. Hölmöjä kohtauksia on riittämiin. Esimerkkinä salaisen palvelun leipää syövät hyppäävät pakuun, joka paljastuu tuota pikaa hanskahemmon ansaksi. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen ja tie myrkyllä täyttyvästä säilöstä käy ulos nestemäisen hapen ja mukana olevan tunkin avulla. Tämän jälkeen kärry räjähtää, mutta onneksi turistien avoauton voi kuitenkin aina varastaa. Loppupuoli Alpeilla kaikkine juonenkäänteineen ei kuitenkaan jaksa enää kiinnostaa. Myös leikkaus on paikoitellen pahoin epäonnistunutta, eikä vaikkapa kujanjuoksu Kairon kujilta kuntosalille onnistu välittämään vauhdin tai vaaran tuntua. Erään kohtauksen koomisena yksityiskohtana nähdään Ian Flemingin Elä ja anna toisten kuolla pöydällä lojumassa.

Umberto tehtaili vielä kolme eurospy-filmiä, kunnes taival Romano filmin kanssa katkesi ja ohjaaja siirtyi ammentamaan voimiaan sarjakuvien maailmasta. Italialaisten sanomalehtien stripeistä tuttu Kriminal (1966) on luurankokuvioisiin trikoisiin naamioituva superrosvo, joka kipittää karkuun sekä poliisi että alamaailman kerma kintereillään. Vaikka toteutuksen puolella voi kiitellä fumetti-fiilistä tehostavia, pari kertaa ruudulle iskeviä sarjissivuja, on kokonaisuus todella ankea ja tylsä masennuspaukku, jota tuskin olisi pystynyt pelastamaan oikeastaan mikään.

Yhden sotaelokuvan ja kahden spaghettilänkkärin jälkeen mysteerejä rakastanut Lenzi ryhtyi teroittamaan stilettiään hiljalleen muotia kohti lipuneen giallo-genren parissa. Näistä väkivaltaisista thrillereistä ensimmäinen, vuosimallia -69 oleva Orgasmo kertoo itseään tuntuvasti vanhemman aviomiehensä delaamisen myötä vastikään rikkaaksi leskeksi jääneestä jenkkinaisesta. Hän matkustaa Italiaan, jossa hänen psyykensä kaadetaan melkoisen päihdevuoren avulla ajauduttuaan tapaamansa epämääräisen miehen ja tämän siskon hoteisiin. Elokuvan vahvimmat puolet löytyvät tarinan ja ulkoannin sijaan tylystä meiningistä, erityisesti lopputekstien osalta sielukkaista musiikeista ja ylipäänsä oman aikansa heijastamisesta. Muutamat hallusinaatiojaksot ovat melkoisen psykedeelisiä. Lenzin henkilökohtainen suosikki giallo-elokuvistaan oli myös ensimmäinen niistä neljästä, joiden pääosassa nähtiin amerikkalainen Carroll Baker. Yhdysvalloissa pornoelokuville varatun luokituksen X saanutta pätkää pidettiin nimensä puolesta sinisenä filminä, joten se uudelleen ristittiin maassa Paranoiaksi. Myös loppua viilattiin nationalististen jenkkien toimesta, nämä kun eivät halunneet nähdä kansalaistaan huonossa valossa.

Lenzi jatkoi tuotteliasta vuottaan kuusysi monikansallista tuotantoa olevalla sotaleffalla Battle of the Commandos (La legione dei dannati), jonka käsikirjoittamiseen nuori Dario Argento osallistui. Tämän jälkeen oli vuorossa ohjaajan gialloista toinen (ja Bakerin tähdittämistä paras), Orgasmon aloittaman löyhän trilogian keskimmäinen osa Così dolce… così perversa, joka pääsi Suomen teattereissa levitykseen nimellä Kauhun hetket. Maestron sanoin puoliksi Clouzotin Pirullisista ja puoliksi Millerin Keskiyön seitistä kopioitu tarina sisältää niin kolmiodraamaa kuin vakavimmilleen menevää vehkeilyä. Ovelajuoninen ja kriitikoiden arvostama filkka sekoittaa leikitellen pakkaa sekä tapattamalla äkkiarvaamatta erään päähenkilönsä että johdattamalla katsojaa harhaan esimerkiksi erään vaatekappaleen värin perusteella. Riz Ortolanin musiikki on haikean kaunista, kuvaus parhaimmillaan tehokasta ja erityisesti muuan unikohtaus hyvin voimakas. Silti mestariluokkaan päästäkseen jotain jää puuttumaan.

Amerikan raitilla Paranoiana hyvin menestynyt Orgasmo kutkutti tuotantoyhtiö Medusaa tehtailemaan toisen samaisella tittelillä ratsastavan giallon. Tämä on syynä siihen, miksi Lenzin filmografiasta löytyy kaksi Paranoiaa, sekaannuksen varmentamiseksi vieläpä peräkkäisinä vuosina tuotetut sellaiset. USA:n markkinoille A Quiet Place to Killiksi käännetty raina päätti Umberton trilogian (ja työtoveruuden Bakeriin muutaman elokuvan ajaksi), kertoen tällä kertaa naisesta ja miehestä, jotka tappavat jälkimmäisen vaimon ja nakkaavat ruumiin mereen. Loput melko yhdentekevästä leffasta stressataan sitten tihutyön paljastumista. Seuraavana vuonna, 1971, oli vuorossa An Ideal Place to Kill (Un posto ideale per uccidere), jossa kaksi pornokuvien vuoksi poliisia paossa olevaa hippiä köröttelee kypsemmän rouvan kartanolle. Eipä aikaakaan kun nämä huomaavat olevansa joutumassa lavastetuiksi murhaan, seurauksena panttivankitilanne. Painostavaksi tai veriseksi meno ei yllä, eikä sen suurempaa erotiikkaakaan kevytlinjaisessa välipalassa tarjoilla, vaikka suihkuttelevan naisen rinnat heijastuvat kaakeleista ja mukana on myös suihinottokohtaus. Lenzin itsensä mukaan elokuva on anti-konformistinen ja sääntöjä rikkova thrilleri, joka kärsi suurista vaikeuksista näyttelijätär Irene Papasin kieltäydyttyä olennaisesta kimppakivaskenestä. Parhaiksi puoliksi keskivertoa hivenen paremmasta giallosta voisi nostaa raadollisen ilmapiirin ohella hyvät musat ja Alfio Continin kameratyön.

Vuosi 1972 oli jälleen tuotteliaampi. Italialais-länsisaksalaisen yhteistyön Seitsemän veristä orkideaa (Sette orchidee macchiate di rosso) germaanisena osapuolena toimi Edgar Wallacen kirjoista ammentaneita krimejä tuottanut Rialto Film. Puolenkuun tappajan häröilyistä kertovan giallon tarina ei säväytä, tapot ovat porauskohtausta lukuun ottamatta laimeita ja murhaajan paljastuminen haukotuttava. Ortolanin sävellykset ovat onneksi jälleen voimakkaita, joskin kierrätettyjä. Knife of Ice (Il coltello di ghiaccio) petraa himpun verran. Poen sitaatilla ja härkätaisteluksi kutsutulla eläinrääkkäyksellä alkavassa jännärissä mykän naisen ympärillä alkaa aueta kaulavaltimoita. Surmapaikkojen läheisyydestä löytyy Luciferiin viittaavia, vuohen päätä esittäviä punaisia piirroksia ja jälleen kerran kulmilla hiippailee myös pääepäillyksi päätyvä brittihippi. Groteskeimmassa kohtauksessa pikkutyttö nirhataan kesken sokkoleikin ja myöhemmin tämän mädäntynyt ruumis kaivetaan esiin mullasta huuhkajan huhuillessa. Tarinasta ei oikein saa otetta ja jännitystäkään ole ennen loppua, jolloin puhe- ja huutokyvytön mimmi juoksentelee aidatulla alueella tummanpuhuva varjostaja kantapäillään. Lopun twisti on rasvainen ja kornilla tavalla upea, minkä ohella pärskähdin kerta toisensa jälkeen elokuvassa esitetyn mekaanisen Paperinon ryhdyttyä vaappumaan vaakkuen ja käsiään heiluttaen eteenpäin. Filmi päätti yhteistyön Carroll Bakerin kanssa.

Lenzin toinen, Knife on Icen tavoin elokuun helteillä kotimaansa tunkkaisille kankaille projisoitu kesäelokuva jätti raskaamman jäljen eksploitaatioelokuvan historiaan. Kaakkois-Aasian viidakoihin sijoitettu Mies hevosena -klooni Mies syvästä joesta (Il paese del sesso selvaggio) oli ensimmäinen lajiaan kannibaaligenressä, ääribrutaalissa lajityypissä joka herkutteli kivikautisissa oloissa elelevien heimojen rituaalimenoilla, shokkiväkivallalla ja – pahimman osan maineestaan luoneilla – autenttisilla eläintapoilla. Elokuvassa Ivan Rassimovin näyttelemä mies joutuu Thaimaan takamaiden alkuasukkaiden vangitsemaksi, käy läpi sarjan riittejä ja pääsee lopulta naimaan Me Me Lain tulkitseman kuningattaren valiten sivistykseen palaamista ennemmin elämän sademetsässä. Vaikka genren peruselementit ovat läsnä, ihmissyöntiä ei lunasteta kuin vihollisheimon nopean hyökkäyksen muodossa. Lenzi kieltäytyi tekemästä hitiksi nousseelle filmilleen jatko-osaa, mikä johti Ruggero Deodaton kiinnittämiseen Kannibaalien (1977) puikkoihin. Elokuvan päätehtävissä olivat jälleen Rassimov ja Lai.

Vuonna -73 Lenzi otti ohjaajana ainoastaan yhden, mutta sitäkin merkittävämmän askeleen. Likaisten Harryjen ja Kovaotteisten miesten tapaisten filmien innoittamien, paikoitellen äärioikeistolaisista sympatioista syytettyjen (ja myöhemmin Lenzin meriitiksi kohonneiden) eurocrimejen savupilven nopea laajentuminen poiki Umberton ensimmäisen vastauksen alagenreen. Gang War in Milan (Milano rovente) on tosin debyyttinä siitä hämmentävä, että se käsittelee Maurizio Merlin tapaisten, rikollista suosivan oikeusjärjestelmän tehottomuuden puitteissa ohjat omiin käsiinsä ottavien poliisimiesten sijaan Milanon alamaailman välienselvittelyjä. Ranskalaisen keikarin johtamat huumekauppiaat rysäyttävät yhteen sutenöörien kanssa, lihaa kylmenee ja useille Umberton leffoille tyypilliset skarpin vaihdot elävät ja voivat hyvin. Scarfacemaisissa tahdeissa loppua kohden tanssahteleva filkka ei harjoitustyönä suinkaan ole herran rikoskuvauksista paras, mutta soljuu silti mainiosti vailla riskejä kyllästymisestä.

Lenzi palasi jälleen gialloon menestyneellä mutta inhoamallaan ja ainoastaan rahan vuoksi ohjaamallaan, veljesdraamaa murhamysteeriin sekoitelevalla Spasmolla (1974). Tyylikkään pätkän pääosassa nähtiin Ivan Rassimov. Elokuun standardina suoltui ulos puolestaan ensimmäinen lukuisista Tomas Milianin tähdittämistä eurocrimeistä, väkivaltainen ja armoton Almost Human (Milano odia: la polizia non può sparare). Ennio Morriconen säveltämän raakileen maailmasta kertonevat parhaiten kohtaukset, joista ensimmäisessä lapsen murhaa tehostetaan portaita vierivällä nallekarhulla, tosessa Milian nuolee kattokruunusta yläosattomana roikkuvan naisen sääriä italoiskelmän tahdissa. Keskiössä kuvataan psykopaattirikollisen epäinhimillisyyttä ja häikäilemättömyyttä, minkä voi pysäyttää ainoastaan laille piut paut viheltävällä luodilla.

Alkuvuodesta 1975 oli ensi-illassa Umberton viimeinen giallo, piskuisella budjetilla kuvattu ja espanjalaisen osatuottajapuolen taholta pahasti kussut Eyeball (Gatti rossi in un labirinto di vetro). Punaiseen sadetakkiin pukeutunut murhaaja keräilee jenkkituristiryhmän naisten silmämunia aurinkoisessa Barcelonassa. Kornin filmin pääosissa on splatterin sijaan sleaze runsain (jopa tahattoman koomisin) mitoin tarjoilluilla tisseillä. Omaa hölmöyttään tuodaan peliin sekopäällä, joka yrittää korvata menettämäänsä silmää uhreiltaan riistämillään. Bruno Nicolain musiikeilla tehdään paljon, kuvauksessa esiintyy lähiotoksia ulos kaivetuista palloista ja runsaita zoomauksia. Yksinäisyyttä korostavia laajoja tiloja käytetään hyödyksi niihin kontrastia tarjoavilla ahtaamman puoleisilla huoneilla ja käytävillä vahvistettuna. Myös tappajan isku huvipuiston kummitusjunassa – jossa matkustava yrittää hermonsa pitääkseen muistuttaa itselleen kaiken olevan vain leikkiä – on nokkela psykologinen kikka.

Sitten alkoi Lenzin uran todellinen eurocrime-buumi. 1975 piipusta putkahtivat sekä Manhunt in the City (L’uomo della strada fa giustizia) että Syndicate Sadists (Il giustiziere sfida la città). Edellisessä (ulkonäöltään Kristian Arjea muistuttavan) Henry Silvan tytär murhataan uhrin autettua sokeaa esittänyttä pankkirosvoa rikospaikalle. Transvestiitti kieritetään partavaahdossa ja höyhenissä, pyövelihuppuinen rikollisposse hakkaa sängyssä makaavaa alastonta äijää kettingeillä. Myös viittailua Punaisiin prikaateihin löytyy. Syndicate Sadistsissa Tomas Milian puolestaan esittää rikollisjärjestöille kostavaa ex-kyttä Ramboa (Milian innostui David Morrellin The First Blood -romaanista kovin ja yritti puhua sen italialaisen elokuvasovituksen puolesta: sankarin nimen antaminen roolihahmolle oli suurinta mihin maanittelu johti). Välienselvittelyn aikana virkansa jättänyt jepari muun muassa kahlitsee ylähuulen karvoitusta omistavan pahiksen heiloineen käsiraudoilla vessan putkeen ja vihkii nämä avioliittoon nakkaamalla hilujen avaimet pönttöön tuoreen virtsansa pohjalle.

Kova tahti jatkui 1976, jolloin rikospätkiä syntyi kaikkiaan kolme kappaletta. Paljon puhuvasti nimetty Rome Armed to the Teeth (Roma a mano armata) tarjoaa viiksiniekka-Merlin vetämän tylyn poliisimiehen nyrkkiä. Raiskaajan päätä flipperiin paukuttavan Merlin ohella tähtipölystä paljastuu Rassimov superpahana huumehemmona ja kyttyräselkäinen Milian, joka pakotetaan syömään luoti kanan lisukkeena. Vaikkei mahtipontinen titteli täysin lupauksiaan lunasta, riittää toimintaa iloksi asti. Mauttomuutta löytyy utareisiin tarkentavasta kamerasta eikä sanoma jää epäselväksi – ainoa hyvä rikollinen on kuollut rikollinen. Miksipä sitä oikeuksia laukkuvarkaalle lukemaan, jos tuon voi yhtä hyvin rusikoida tuhannen päreiksi.

Elokuisilla luukuilla myytiin tuona suvena lippuja kahteen Umberton elävään kuvaan. Merli jatkoi psykopaattisen lain kouransa ilmentämistä ohjaajan mestariteoksessa, Fabrizio De Angelisin tuottamassa Violent Naplesissa (Napoli Violenta). Marino Girolamin Violent Romesta tuttu komisario Betti teroittaa rystysensä ja ryhtyy jakamaan tuomioita lavean tien kulkijoille mafian ja korruption piinaamassa Napolissa. Rikokset ovat rankkoja, toiminta raakaa, vauhdikkaat kamera-ajot toimivia ja Franco Micalizzin musiikki persuksia potkivaa. Viimeistään päätöskohtauksessa Napolin menneisyyteen jättää aikovan Bettin tehdessä äkisti u-käännöksen ja suunnatessa takaisin kohti päämajaansa lopputekstien ryhtyessä rullaamaan sekä biisin Man Before Your Time käynnistyessä ei voi kuin nyökytellä päätään hyväksyvästi. Free Hand for a Tough Cop (Il trucido e lo sbirro) tarjoaa puolestaan aktiivisesti paukahtelevia veripanoksia ja hienoon käkkäräperuukin tapaiseen sonnustautuneen Tomas Milianin näyttelemässä ensi kertaa Monnezzaa, hahmoa jonka housuihin tämä vielä neljästi hyppäsi. Elokuva ei liiemmin erotu genrestään. Tyypillisimmässä kohtauksessa joku tyyppi repäisee äidiltä lastenvaunut ja paiskaa ne kohti takaa-ajajiaan.

Vaisuksi jääneen vuoden 1977 ainoa filmi oli perushyvä The Cynic, the Rat and the Fist (Il cinico, l’infame, il violento). Rome Armed to Teethin jatkiksessa nähtiin – jälleen kerran – Tomas Milian, John Saxon ja Maurizio Merli, joka vetää erään törkeimmistä rooleistaan varastaessaan pakonsa vuoksi kumoon tönäisemältään naiselta auton. Hän myös murtautuu paneskelevan pariskunnan kämppään ja köyttää nämä sänkyyn. Saxon puolestaan tykkää poksautella golfpalloja vihamiehensä kalloon, ennen kuin syöttää tämän kuivamuonan säästämiseksi verikoirilleen. Juoneksi kutsutussa Merli ja Milian jaksavat vaihteeksi vetää jonkinmoista kissa ja hiiri -leikkiä.

Lenzi rakasti nykyhistoriaa ja piti itseään eksperttinä eritoten Espanjan sisällissodan suhteen. Paitsi että oli tutkinut tätä vuosikymmeniä, hän myös omisti valtaisan kokoelman aihetta käsitteleviä artikkeleita, lehtiä ja valokuvia sekä kymmeniä tunteja filmimateriaalia. Umberto toimi myös neuvonantajana useissa surullista ajanjaksoa käsitelleissä elokuvissa. Hänen mottoihinsa kuului, että saadakseen rauhan ohjaajan piti olla hyvä vähintään kolmen genren, mysteerin, toiminnan ja sodan parissa. Helvetti 1943 (Il grande attacco, 1978), ainut näkemäni sotimisleffa Umbertolta, ei ainakaan tämän kyvykkyydestä jälkimmäisen saralla liikoja kerro. Ensin on turhahkoa introa Berliinin olympialaisista, minkä perään siirrytään äkisti 1940-luvulle ja toisen maailmansodan keskelle. Ruudulle iskevillä teksteillä ilmoitetut tapahtuma-ajat ja -paikat tuntuvat välistä vaihtuvan niin alituiseen, ettei mukana pysymisestä tule mitään, kunnes äkisti samojen tapahtumien keskellä hengataan pieni ikuisuus. Hahmojen sisälle pyrkiminen näiden siviilielämää kuvaamalla epäonnistuu totaalisesti: perheiden parissa vietetyt hetket jäävät tylsiksi ja henkilöt kaikin puolin latteiksi. Myös mukaan ympätyn juutalaisnäyttelijättären tarina on täysin irrallinen, oli liimana yritetty käyttää mitä lie illanistujaisia hyvänsä. Taistelukohtauksia sentään katsoo oman aikansa ja historiasta kiinnostunut seuraa ihmiskuntaa pahiten rasittaneen sodan tapahtumia ihan mielellään – ainakin ensimmäisen tunnin ajan. Loppujen lopuksi yhdentekevyys ja yksitoikkoisuus posauttavat Lenzin tankit armotta taivaan tuuliin.

Eurocrimet jatkuivat. Brothers Till We Diessa (La banda del gobbo, 1978) alkaa kyllästymisen maku olla jo kielellä saman kaavan toistaessa itseään. Tomas Milian vetää kaksoisroolia jo aiemmista lenzeistä tuttuina kyttyräselkänä ja baskerin ja punkkupullon kanssa lesoavana Monnezzana. Välistä ollaan hourulassa, sitten jälleen räiskitään. Musat ja yleinen meininki ovat taattua laatua, mutta suurimmaksi ongelmaksi käy mainittu tuttuuden tunne, joka ei jaksa enää pitää panoksia rullassa kovinkaan tehokkaasti. Hienoimmassa kohtauksessa myrkytyksen oireista kärsivä jannu kuvittelee pidätettyä hippiä mulkatessaan näkevänsä Jeesuksen. 1979 ilmestyi yhden sotafilmin ja komedian ohella From Corleone to Brooklyn (Da Corleone a Brooklyn), jossa Merli kiikuttaa mafiamurhan todistajaa Italiasta Yhdysvaltoihin oikeuden eteen. Vaaroja piilevällä matkalla kuullaan Micalizzin laatumusaa, mutta leikkaus ei toimi tai elokuvaa voi parhaimmilla hetkilläänkään tituleerata kuin yhden katselukerran jaksavaksi harmittomaksi viihteeksi.

Lenzi palasi voittojen toivossa pinnalle nousseen kannibaaligenren pariin vuoden 1980 elokuvallaan Eaten Alive! (Mangiati vivi!). Aihepiirin tuttujen naamojen Ivan Rassimovin, Me Me Lain ja Robert Kermanin luotsaama supertason eksploitaatiofilkka on kuumeinen rahastus, joka kätkee ihonsa alle gorea ja sisälmyksiä, pehmopornografiaa, ihmissyöntiä ja Jim Jonesin jälkimaininkien inspiroimaa itsemurhakulttia. Härskiyden huipentumana New Yorkin murhista Sri Lankan viidakoihin siirtyvä pätkä sisältää myös runsaahkoissa määrin muista elokuvista napsittua materiaalia (aina Kannibaaleista Viidakon julman salaisuuden kautta Umberton oman Miehen syvästä joesta riistämiseen). Musiikki on hyvää, näyttely surkeaa. Lavastettua sadismia suurempi vitutus nostetaan jälleen pöydälle aitojen eläinten tappamisten, kuten puukotettavien krokotiilien ja puolitettavien käärmeiden muodossa. Haluaisin toivoa olevan vaikea äkkiseltään keksiä persoonaa, joka moisen niljakkuuden katselusta nauttisi.

Panos tuli viritettyä vielä saman kalenterin käydessä myös zombie-elokuvan alle. Ydinonnettomuuden käynnistämän elävien kuolleiden epidemian kuvaelma Nightmare City (Incubo sulla città contaminata) alkaa arkisen normaalilla, mutta pian veriseksi helvetiksi kehittyvällä päivällä. Totutusta kaavasta poiketen juoksutaitoiset ja kättä pidempää käsitellä osaavat saastuneet herkuttelevat aivojen ja lihakudoksen sijaan mieluiten verellä, jota ne ryystävät uhriinsa puhkomastaan haavasta, suunsa lopuksi paidan hihaan kuivaten. Dawn of the Deadin menestyksen varjossa tehty leffa onnistuu tavoittamaan paikoitellen erittäin toivotonta ja painostavaa tunnelmaa jatkuvalla, yksityiskohtaisella teurastuksellaan. Säteilyn saastuttamassa maailmassa ei ole pakopaikkaa, jäseniä repeilee ja aivomössöä valuu – niinkin paljon, ettei loputonta vuodatusta ja päiden pamahtelua iättömiin jaksa katsoa, vaikka efektit olisivat hyviä. Onneksi lopussa pistäydytään kuolleiden huvipuistossa ja saadaan nauttia uni-unen-sisällä-twististä. Efekteihin ja hurmeen ryöpyttämiseen nuivasti suhtautunut Lenzi ei aluksi pitänyt aihepiiriä omanaan, joskin myöhemmin koki negaatioidensa laantuneen. Stelvio Ciprianin syntikkajumputus sopii taustalle, eksploitaatiotekijöiden joviaali huoli ydinvoiman vaaroista puolestaan osoittautui aiheelliseksi kuutisen vuotta myöhemmin.

Vuosi 1981 lennätti Lenzin Amazonin sademetsään kuvaamaan kolmatta ja viimeistä ihmissyöntifilmiään. Maailmanlaajuisesti hyvin huonoa mainetta naukkaileva Cannibal Ferox on mahdollisesti koko genren sadistisin ilmentymä. Typerässä juonessa joukko kaupunkilaisia matkaa viidakkoon todistamaan kannibalismin utopiaksi – väite, jonka intiaaniheimo pian torppaa vihreässä helvetissä vastaan tulevien psykopaattisten nistien ja näihin kohdistuvien kostotoimien kautta. Lopussa tietenkin oikeutetaan hirveydet Cannibal Holocaustista varastetulla sanomalla. Päälleliimattavuudelle ei tietenkään voi kuin nauraa, mutta kiinnostava aspekti löydetään hengissä säilyneen tutkijan väittäessä, kuolleiksi kidutetuista tovereistaan piittaamatta, totuuden olleen jotain aivan muuta. Moinen silmien sulkeminen tuntuu etenkin näinä päivinä aina vain ajankohtaisemmalta. Verilöylymaraton on melkoinen unohtamatta tietenkään kidutuksia ja eläinten lahtaamisia. Toteutus on kauttaaltaan ala-arvoinen, ja Lenzi onkin todennut tehneensä viimeiset kaksi kannibalisointiaan ainoastaan elämisen vuoksi.

1982 pestiin ilmeisesti visvasirkuksen koistisessa veritahroja valkopyykistä kolmen komedian voimin. Seuraavana vuonna näki päivänvalonsa todella pienen budjetin Terässoturi (La guerra del ferro: Ironmaster), joka oli samaan aikaan paitsi vastine barbaarigenreen myös eräänlainen Taistelu tulesta -rip-off. Luolamiesten aikaan sijoittuva filkka tarjoaa toinen toistaan hulvattomampia kohtauksia, joissa sankariksi tituleerattu lihaskimppu tappelee kiviä viskovien apinaihmisten kanssa ja raudan keksivä George Eastman kipittää pitkin maita ja mantuja tulivuoren tuhkasta löytynyt miekka kädessään. Mättäminen on hennon pasifistisesta sanomasta huolimatta näyttävää ja veristä, julistetaide taasen näiden leffojen tapaisesti kaukana todellisuudesta. Vuoden 1984 Lenzi työskenteli dubbausosastolla, 1985 ilmestyi toimintafilmi Thunder Squad (I cinque del Condor) ja vuosina 86–87 kaksi Jugoslaviassa kuvattua ja kuuleman mukaan ainoastaan videolla julkaistua sotaelokuvaa, joista edellistä, Bridge to Helliä (Un ponte per l’inferno) maakari piti pienimuotoisena mestarityönään.

Ghosthouse (1988) pyrki rahastamaan Italiassa nimellä La Casa 3 (Sam Raimin Evil Deadit oli julkaistu maassa nimillä La Casa 1 & 2). Joe D’Amaton Filmirage-yhtiön tuottamalla elokuvalla ei tosin ole mitään yhteistä kyseisen kaanonin kanssa, vaan kummitustytön riivaamasta talosta kertova pätkä muistuttaa Poltergeistin ja Amityville-sarjan risteytystä splatterilla höystettynä. Persoonattoman plöräyksen näyttely tuo ajoittain mieleen vasta Claudio Fragasson silmäkulmassa kimaltaneen Troll 2:n huippuhetket, mutta (jo The House by the Cemeterysta tuttua) The Ellis Housea kiertelevä kamera ja outo, kissan nau’unnalla tehostettu musiikki luovat kiinnostusta. Tämä voimistuu erityisesti lopussa pääkallojen uiskennellessa mällin seassa ja hanojen tihkuessa verta. Vampyyrin herkkua suihkuaa runsaasti ja niin gore- kuin kummitteluefektit ovat varsin näppärää katseltavaa romahtavine lattioineen, paisuvine lamppuineen sekä kuplivine Eri Keeper -altaineen. Tietty halpishenki toki huokuu vähän joka raosta, mutta tämä jää häiritsemään lähinnä pesukoneessa pyörivän irtopään ja giljotiinin poikkaiseman, yhteen pikaiseen lähikuvaan jäävän ruumiin osalta.

Vuonna 1989 Lenzi palasi huippuaikojensa lukemiin peräti viidellä ohjauksella. Itseltäni näkemättä jäänyt, raa’aksi ja sadistiseksi väitetty Hitcher in the Dark (Paura nel buio) oli Filmiragen tuotantoa. Kolmessa viikossa minibudjetilla kuvattu The Hell’s Gate (Le porte dell’inferno) puolestaan kertoo seitsemästä pakanasta (keskiajan mittapuun mukaan), jotka jumittuvat luolastoon yhtä monen demonisen, 700 vuotta sitten tapetun munkin kanssa. Kliseinen, mutta melko hyvin rytmitetty kauhuilu kopioi The Beyondia (kuin myös Amando de Ossorion Blind Dead -kvartettia) tutulta vivahtavista musiikeista helvettiteemaan ja aina esikuvan pahamaineiseen hämähäkkikohtaukseen – joskaan tässä versiossa ei liirojen puutteessa mitään kasvojen riekaleiksi repimistä nähdä. Tarantellat tyytyvät tepastelemaan mitä todennäköisimmän nuken päällä, mitä yritetään peitellä leikkaamalla väliin välähdyksiä näyttelijän järkyttyneistä kasvoista. Klaustrofobista tunnelmaa ei onkaloihin saada ja holvien valaistus on epäilyttävän runsasta vangeiksi jääneiltä löytyvään kalustoon nähden. Gorepuoli on mitäänsanomatonta ja fuskauksia joissa murskattu nukke vaihdetaan editointipöydän velhon toimesta maskeerattuun näyttelijään käytetään paljon. Loppuratkaisu saa ärsyyntymään, mutta pahinta on Nightmare Citysta varastettu viimeinen hätkähdys. Hupia dialogin saralla suo (myös muutamasta muusta Lenzin pätkästä tuttu) repliikki, ettei tehotiimi suinkaan ole joutunut keskelle mitään b-luokan leffaa.

Mafiapomo Silvio Berlusconin Reteitalia-kanavan neliosaiseen Le Casa del terrore -sarjaan (jonka aiemmat jaksot olivat Fulcin The Sweet House of Horrors ja The House of Clocks) valmistuivat House of Lost Souls (La casa delle anime erranti) ja House of Witchcraft (La casa del sortilegio). Ensiksi mainittu on Hohtoa rip-offaava, kummitushotelliin sijoittuva kalkkuna, joka toimii liki mainiosti juuri huonoutensa vuoksi. Jo aloituskohtaus räjäyttää pankin: munkki hakkaa verta pärskyvää Buddhan kuvaa kirveellä, luuranko ajelee pyörätuolilla ja hämikset kävelevät jonkun päällä. Tämän hallusinoinut nainen hakee tukea mieheltään, joka toteaa leppoisasti että ei hätää, kaikki on kunnossa, lääkärithän diagnisoivat sinun olevan meedio. Elokuvan toisessa loistokohtauksessa pelleilevä pikkupoika seuraa mekaanista kania huoneeseen, jossa aavepoika itkee. Äkkiä haamu katoaa, pyykinpesukone hyökkää kakaran kimppuun, tunkee tämän pään linkoon ja dadaa: mitäpä muutakaan polla tekisi kuin repeytyisi irti. Muistakaa lapset, älkää ikinä pelleilkö pesurumpujen kanssa! Näyttely on kamalaa, ja gore-efektit rajoittuvat lähinnä irtopäihin. Hämähäkkien kanssa tunnutaan käytetyn samoja metodeja kuin The Hell’s Gatessa, ja ehdottomasti hysteerisin hahmo on Italian takapajulaan eksyneen buddhalaismunkin aave, joka välistä ajaa sankaritarta takaa pyörätuolilla, toisinaan taasen kädet zombimaisesti ojossa. Musiikeista vastaa Claudio Simonetti.

House of Witchcraftissa mustahampainen noita keittelee todella heikosti toteutettua pollaa kyökissään, jonne pallinaamasankari kerta toisensa jälkeen unissaan eksyy. Seuraa läjä kohtauksia, joissa tämä magiaa taitava vanha mummo murhaa papin lapiolla, opaskoira raatelee naiselta kurkun auki ja eläimen omistava sokea ukko puolestaan ampuu aivonsa pellolle. Noita ehtii myös loihtia erääseen huoneeseen Muumilaakson talven ja tytön naamalle läjän oksennusta, ennen kuin leffa siirtyy häkellyttävästi Twin Peaksin kolmoskauden lopun ilmapiirissä hotellihuoneeseen ja siitä sitten twistiin, joka ei oikeastaan hätkähdytä piirun vertaa. Jännitystä tai tunnelmaakaan ei ole. Elokuvaa on kuvattu Daria Nicolodin sedän 1500-luvulta peräisin olevassa kartanossa.

Floridassa tallennettiin Kuolema kulkee kahdella pyörällä (Nightmare Beach), heikko tusina-slasher jossa sähkötuolissa käristetyn moottoripyöräjengiläisen epäillään terrorisoivan lomailijoita. Paljas iho kiiltää, aurinko paistaa ja rommi vuotaa psykopaatin tappaessa populaa sähköllä grillaamalla, kuristamalla ja uunin liekeillä. Kikkelihevi pauhaa taustalla, hahmot ovat stereotyyppisiä ja kulmien kovimmat kundit kantavat Bava nuoremman splatter-klassikon fontin mieleen tuovia Demons-takkeja. John Saxon nähdään kusta korvastaan lorottavana skoudena. Lenzi puolestaan väitti leffan todelliseksi tekijäksi Harry Kirkpatrick -nimistä floridalaista kirjoittajaa, jonka kanssa tuli mukavasti toimeen. Ilmeisesti Kirkpatrick oli Umberton pseudonyymi, vaikka hän itse väittikin loppuun asti, että tämä on olemassa ja sama henkilö kuin erääksi käsikirjoittajaksi kreditoitu James Justice. IMDb yhdistää Justicen Nightmare Beachin ohella ainoastaan vuoden 2006 kanadalaiseen tv-draamaan Lesser Evil. Kysymysmerkiksi jäänee, onko henkilöä todella olemassa.

HillSpencer-voimakaksikon Miami-sekoiluja muistuttava, jälleen Floridan helteessä filmille kaapattu Cop Target (1990) oli paluu eurocrimen pariin. Suhteellisen onnistunut väkivaltapläjäys tarjoaa ruudin ohella transuja, vahingoniloa kommunistiblokin murentumisesta ja (kenetpä muunkaan kuin) kaikkien aikojen pateettisimman toimintatähden, Robert Gintyn. Repliikkejään megajäykästi luettelevalla, poissaolevan oloisella Gintylla on värikäs, piippailevilla napeilla varustettu kissanruokinta-automaatti. Tämä osuu myös kauppareissulle totta kai kesken aseellisen ryöstön, jonka hän selvittää kiskaisemalla panttivankien hengestä välittämättä tussarinsa esille ja räiskimällä roistot maahan lukuun ottamatta pakoon pötkivää viimeistä, jota Ginty vetää kadulla turpaan. Paikalle kurvaava poliisipartio ei tietenkään ihmettele siviiliasuisen miehen aggressiivista käytöstä tai tämän uhrilleen heiluttelemaa mutkaa. Ei siis mitään uutta poliziottesco-taivaan alla, vaikka 1970-luku olisikin vaihtunut ysäriksi.

1991 Lenzi ohjasi vielä kolme elokuvaa. Fred Williamsonin tähdittämän Black Cobra -sarjan viimeinen filkka, Detective Malone tekee oikeutta kolmelle edelliselle jaksolle jatkamalla näiden tylsyyttä ja huonoutta. Tuoreen tuotantofirmansa Filmakersin voimin Lenzi kuvaili Brasiliassa pätkät Hunt for the Golden Scorpion (Caccia allo scorpione d’oro) ja Black Demons (Demoni 3). Vaikka Argento päätti pistää Demons-trilogian suhteen pillit pussiin ja lentokoneeseen suunnitellun päätösepisodin jäihin, julkaistiin elokuva vastoin Lenzin tahtoa Italian lakien puitteissa tällä nimellä. Umberto kertoi työskennelleensä voodoo-rituaaleista ja manan majoilta kirveet kourissa palaavista orjista kertovan filmin parissa intensiivisesti kolme kuukautta ja kutsui sitä mestariteoksekseen. Valitettavasti itse en tätä pysty allekirjoittamaan: lopputulos on kehno, yllätyksetön ja logiikan puutteesta kärsien laahustava raato vähällä gorella, ontuvilla maskeerauksilla ja pölkyillä hahmoilla. Varastosta bensakanisterin vierestä löytyviä pariakymmentä tyhjää pulloa tai lopputaistelun jälkeen äkisti jälleen toimivaa jeeppiä ei edes yritetä käydä selittelemään. Black Demonsin jälkeen valmistui vielä Mean Tricksinä tunnettu Hornsby e Rodriguez – Sfida criminale (1992). Eräät lähteet yhdistävät Lenzin nimen myös filmiin Sarayevo inferno di fuoco, josta IMDb ei tarjoa tuotantomaan, kuvauslokaation ja vuoden 1996 ohella muuta tietoa kuin Umberton pseudonyymin Bob Collins.

Umberto Lenzin sydän löi viimeisen kerran roomalaisessa sairaalassa torstaina 19. lokakuuta 2017. Muiden muassa salanimiä Humphrey Humbert, Humphrey Longan ja Hank Milestone käyttänyt mies ehti tehtailla omien ohjaustensa ohella käsikirjoituksia niin Fabrizio De Angelesille, Sergio Martinolle kuin Enzo G. Castellarille, mutta totesi vuoden 1996 haastattelussaan tapailleensa kollegoistaan ainoastaan Castellaria ja Fulcia. Hän kertoi elokuviensa valmistuneen pienillä budjeteilla, keskimäärin 5–7:ssä viikossa ja nimitti suosikkiohjaajikseen Henry Hathawayn, Raoul Walshin, Robert Siodmakin, Nicholas Rayn, Michael Curtizin, Samuel Fullerin ja Don Siegelin. Vaikka Lenzin tuotanto sijoittui muutamaa loistavaa eurocrimea ja gialloa sekä tahattoman koomista camp-pätkää lukuun ottamatta pitkälti haitarille perushyvästä keskinkertaiseen, vaikutti hänen kokonaispanoksensa positiivisena innoittajana omaan elokuvaharrastukseeni – jossain välissä tämän nimestä muodostui itselleni suoranainen tavaramerkki, jonka perusteella sitä saattoi jonkun muutoin varmasti katsomatta jääneen sota- tai seikkailuelokuvan tarkistaa. Vaikka kulunut vuosi on vienyt elokuvamaailmalta monta nimeä, oli uutinen 86-vuotiaana hyvästinsä jättäneen Lenzin poismenosta näistä ainut meikäläistä aidosti koskettanut. Lepää rauhassa, Umberto.


Lähteitä:

Louis Paul: Italian Horror Film Directors (2005)
Luca M. Palmerini & Gaetano Mistretta: Spaghetti Nightmares (1996)
Internetin ihmemaailma

Share

Joonatan Nikkinen

”Can I ask you a question? Who gives a fuck what you think?” -Freddy Krueger

Lisää luettavaa: